Urheilusta tuttua psyykkistä valmennusta on vasta viime aikoina ryhdytty tarjoamaan myös taiteilijoille

Ida Stenros

Marjukka Laurola on psykologi, joka ehti opiskella ammattitasolla myös viulunsoittoa.
Marjukka Laurola on psykologi, joka ehti opiskella ammattitasolla myös viulunsoittoa.

Kilpaurheilija voi psyykkisen valmennuksen avulla kehittää keskittymistään, suoritusvarmuuttaan, itseluottamusta, henkistä vahvuutta ja kuormituksen sietoa. Aivan samoja tarpeita on myös taiteilijalla.

Silti vasta viime aikoina psyykkistä valmennusta on ryhdytty tarjoamaan myös taiteilijoille.

— Esiintyvillä taiteilijoilla se tarkoittaa usein henkistä valmentautumista tiettyyn suoritukseen, mutta myös muut taiteilijat voivat olla tuen tarpeessa. Kirjailija tai kuvataiteilija saattaa kaivata välineitä esimerkiksi siihen, miten kohdata julkinen kritiikki, psykologi Marjukka Laurola kertoo.

Taiteilijoiden psyykkisessä valmennuksessa hyödynnetään monia keinoja, jotka on urheilun puolella todettu toimiviksi: mielikuvaharjoituksia, rentoutumistekniikoita, hengitysharjoituksia, stressinhallinta- ja rauhoittumiskeinoja.

Jos Laurolan vastaanotolle tulisi koesoittoon valmistautuva muusikko, todennäköisesti psykologi ryhtyisi kartoittamaan hänen kanssaan ainakin soittajan aiempia kokemuksia. Mikä on mennyt hyvin ja mitkä ovat ollet niitä henkisiä esteitä, jotka ovat aiemmin estäneet parhaan mahdollisen suorituksen.

— Jos taustalla on epäonnistuminen tai jokin muu traumaattinen kokemus, se puretaan. Mielikuvaharjoituksilla voidaan luoda siihen tilalle korjaava kokemus, ja vahvistetaan jo olemassa olevia resursseja.

Mielikuvilla voisi saada paljon aikaan jo opiskeluvaiheessa. Silti ainakaan viulistin omassa nuoruudessa mielikuvaharjoittelua ei hyödynnetty lainkaan.

— Yksinkertaisimmillaan se voi olla esimerkiksi sitä, että soittaa mielikuvissaan nuoteista jotain vaikeaa kohtaa vaivattomasti. Aivot eivät erota, mikä on mielikuvituksen tuotetta ja mikä tapahtuu oikeasti. Urheilijat osaavat tätä jo hyödyntää.

Marjukka Laurolan on helppo asettua taiteilijan asemaan. Hän itse aloitti viulunsoiton viisivuotiaana. Vuosien aikana soitonopiskelija kärsi esiintymisjännityksestä, johon ei ollut apua tarjolla.

— Vielä ammattiopinnoissa havaitsin, että aihe oli jonkinlainen tabu, josta ei voinut puhua edes muiden opiskelijoiden tai opettajan kanssa.

Moni opiskelija kärsi jännittämisestä ja koki alan niin paineisena, että osa heistä jopa keskeytti sen takia opintonsa.

Laurola itse kiinnostui psykologiasta, johon vaihtoi muusikon uran.

Myöhemmin psykologin ammatissaan Laurola hätkähti kohdatessaan taiteilijoita. Niin moni heistä paini aivan samojen asioiden kanssa kuin hän itse aikoinaan. Esimerkiksi orkesterimuusikoista tutkitusti jopa joka kolmas on työnsä takia käyttänyt jännitysoireita hillitseviä beetasalpaajia.

Laurola huomasi, että taiteilijan työhön liittyi paljon muitakin stressitekijöitä. Taiteilija työskentelee usein yksin. Kollegojen kanssa kilpaillaan samoista apurahoista ja vakansseista. On kestettävä jatkuvaa epävarmuutta.

Kun lääkärille tai opettajalle kehittyy selkeä ammatti-identiteetti, Laurolan mukaan taiteilijalle ammatillisen roolin erottaminen muusta persoonasta on usein vaikeaa. Taiteilijuudesta tulee erottamaton osa identiteettiä.

Sen takia voi olla erityisen stressaavaa olla alttiina julkiselle kritiikille.

— Kun tulee murskakritiikki, se menee tosi syvälle. Taiteilijan voi olla vaikea sisäistää, että tämä ei nyt lyttää minua ihmisenä, vaan koskee ammatillista rooliani.

Ilman kielteistä palautettakin taiteilijat ovat usein itseään kohtaan armottoman kriittisiä.

Riina Nokso-Koivisto