Kolumni: Entisajan Meripäivillä Sibeliuksenpuiston maaperä ei imenyt rajattomasti virtsaa

Tänä vuonna ei järjestetä Meripäiviä, joten ei auta muu kuin muistella aiempia. Moni kotkalainen hehkuttaa yhä aikaa, jolloin meripäiväkojut pystytettiin Sibeliuksenpuiston reunustoille. Muistan sen ajan minäkin. Silloin ei ollut kännyköitä, mutta kaverit oli aina helppo löytää. Palomiesten pyörittämässä Punakukon Kuristajissa viihtyi tietty porukka, portsareiden kuppilassa toinen ja niin edelleen. Toki niitäkin oli, jotka siirtyivät illan aikana paikasta toiseen.

Kivaa oli, paitsi vessajonossa. Moni mies turvautui niin sanottuun puskapissaan, joskus naisetkin. Eräillä Meripäivillä seisoimme ystäväni kanssa vessavaunun jonossa. Ystävältäni loppui kärsivällisyys ja rakon venymiskyky. "Kai minäkin voin tuolla puskassa käydä" -kommenttia seurasi taidokas loikka vessavaunun porraskaiteen yli.

Puiston maaperä ei ime rajattomasti nestettä. Tämä selvisi ystävälleni sillä silmänräpäyksellä, kun hänen jalkansa koskettivat hypyn päätteeksi maata. Vastassa ei ollutkaan tukeva pohja, vaan kaikesta meripäivävirtsasta liejuksi muuttunut iljanne. Huuto kuului jo ennen kuin takamus kosketti mutaista lillinkiä.

Puiston maaperä ei ime rajattomasti nestettä.

Lasten meripäiviltäkin on muistoja. Kun kerran olin siellä pienen pojan kanssa, hän rupesi mankumaan karkkia, pillimehua ja mitä nyt olikaan. Kieltäydyin, koska oli juuri tarkoitus syödä jotain kunnon ruokaa.

Alkoi sen päiväinen parkuminen, ja huuto kiinnitti myös lähistöllä olleen Pepsi-Hirven huomion. Hirvi ajatteli tulla lohduttamaan poikaa ja noputti tämän olkapäähän. Mistäpä hirvi olisi tiennyt, että poika pelkäsi kaikkia "hahmokaisia" ihan kuollakseen. Niin nopeasti ei ole yksikään lapsi juossut karkuun ja kateisiin.

Löytyi sentään, ja oli meillä Lasten meripäivillä kivaakin. Kuten oli minulla ja ystävälläni silloin toisella kerralla, kunhan hänelle oli ensin käyty vaihtamassa kuivat housut.

Uusimmat uutiset