Kirjailija Tarja Okkonen pohtii, pitääkö viisikymppisten hoitaa vanhempiaan

Lukas Pearsall

Tarja Okkonen pohtii uusimmassa kirjassaan aikuisten lasten  vastuuta iäkkäistä vanhemmistaan.
Tarja Okkonen pohtii uusimmassa kirjassaan aikuisten lasten vastuuta iäkkäistä vanhemmistaan.

Kirjailija Tarja Okkonen, 53, kuuli aikanaan Joensuussa tarinan variksesta, joka lennätti suolla olevia poikasiaan suon reunalle. Äitivaris pudotti suohon poikasistaan ne, jotka lupasivat hoitaa isoina äitiään. Turvaan pääsi poikasista se, joka lupasi isona hoitaa omia lapsiaan.

Saman kysymyksen äärellä kiertää Okkosen pienoisromaani. Suon yli -teoksessa kolme ruuhkavuotensa ohittanutta sisarusta miettii, mitä tehdä vanhempien kanssa. Pitääkö lasten uhrautua, kun iäkkäät vanhemmat alkavat tarvita apua?

Voi olla hirvittävästi asioita, joihin pitää venyä.

Osalle kunnia-asia

Kirjailija Okkonen arvelee sen johtuvan iästä. Puhuipa hän ystäviensä tai sukulaistensa kanssa, niin tuota pikaa keskustelu kääntyy siihen, miten aikuisten pitää hoitaa omia vanhuksiaan.

Hiljattain Okkonen poikkesi junaa odottaessaan helsinkiläiseen baariin. Kuinka ollakaan, vieraiden kanssa keskeytyi kuin salaa keskustelu siitä, pitäisikö aikuisen uhrautua, kun isä, äiti tai molemmat tarvitsevat säännöllistä huolenpitoa.

— Osalle heistä oli pyhä velvollisuus hoitaa vanhempansa hautaan saakka. Se on kunnioitettavaa. Jos näin kokee, niin näin pitää tehdä, Okkonen sanoo.

Hän itse ei aio uhrautua, eikä hän odota sitä omilta lapsiltaankaan.

— En aio vaihtaa vaippaa. Se on ihan varma.

Syyllisyyden tunteita

Okkonen halusi kirjoittaa aiheesta, koska asia koskettaa montaa ikääntyvää suomalaista.

— On tärkeää, että näistä aiheista puhutaan. Tämä aiheuttaa paljon syyllisyyden tunteita.

Okkosesta tuntuu, että vanhempien hoivaamisessa eletään parhaillaan murrosvaihetta. Viisikymppisille on aivan luonnollista, että omat vanhemmat pyritään hoitamaan kotona mahdollisimman pitkään.

Seuraavalle sukupolvelle tuntuu olevan itsestään selvää, että vanhusten paikka on hoivakodeissa, ammattilaisten hoidossa.

Okkonen on nuoremman sukupolven kanssa samaa mieltä, mutta hän ymmärtää hyvin myös niitä, jotka uhrautuvat.

— Se on hienoa. On tunnettava myös onnistumisen iloa siitä, jos näin tekee.

Viisikymppisellä voi olla muutakin

Okkonen toivoo, että ketään ei tuomittaisi siitä, jos hän ei halua uhrautua vanhempiensa viimeisiksi vuosiksi. On hyvä muistaa, että aikuisilla on oikeus myös omaan elämään. Yli viisikymppinen ei ole enää fyysisesti yhtä kestävä kuin vielä ruuhkavuosien aikaan.

— Työssä voi olla raskasta, ja vaikka omat lapset olisivat aikuisia, voi olla lapsenlapsia. Voi olla hirvittävästi asioita, joihin pitää venyä.

Syitä voi löytyä myös omasta lapsuudesta. Okkosen kirjassa päähenkilö pohtii äitisuhdettaan, jossa pohjaton lapsirakkaus oli vaihtunut kilpailuttamiseen siitä, kuka lapsista olisi äidilleen rakkain. Tällaisiakin perheitä on, mikä kauhistuttaa kirjailijaa.

— Sehän on hirveä tilanne. Minulle sisarussuhteissa on ollut tärkeää se, että kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti. Lasten ei pidä kilpailla vanhempiensa rakkaudesta.

Tarja Okkonen

Kirjailija, Kirjoittajayhdistys Paltan puheenjohtaja.

Teokset:

Kanssakulkijat (Ilias, 2002).

Oikeat ihmiset (Ilias, 2005).

Kolmas kokoelma (Omakustanne 2011).

Kirpaisuja (Kustannuskynnys 2013).

Vuosisadan rallatustarina (Kustannuskynnys 2014).

Yksinhuoltajan runot (Book of Demand 2015).

Joulupukki tulee kohta (Book of Demand 2016).

Suon yli (Kirjokansi 2017).

Osallistu keskusteluun

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.