Dosentti Anna-Maria Tapaninen tutkii rankkoja aiheita rohkeasti: "Miksi turvapaikkahaussa on 18 vuoden ikäraja?"

Anna-Maria Tapaninen pitää nuorten turvapaikanhakijoiden ikäanalyysejä tulkinnanvaraisina.

Päivi Tuovinen

Anna-Maria Tapaninen kertoo, että häntä inspiroivat avoimuus, uteliaisuus ja asioiden tarkastelu eri näkökulmista.
Anna-Maria Tapaninen kertoo, että häntä inspiroivat avoimuus, uteliaisuus ja asioiden tarkastelu eri näkökulmista.

Kirjoittamisen ja lukemisen opettelu tuotti alakoulussa suuria vaikeuksia Vuoden tiedekynä -palkinnon voittajalle Anna-Maria Tapaniselle, 58.

— Minulla on jonkinasteinen lukihäiriö. Äidin kanssa itkimme ja huusimme kotona aapisen äärellä, ja näin opin tekstit ulkoa, kertoo Tapaninen, joka työskentelee Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosenttina.

— Niinpä opettaja yritti siirtää minut jo lukutaitoisten ryhmään keskittymään kirjoittamisen opetteluun. En edelleenkään osannut lukea, ja hätäpäissäni sanoin opettajalle, että kyllähän minä osaan lukea mutten kirjoittaa. Jäin kiinni, Tapaninen naurahtaa.

Myöhempinä kouluaikoina Tapaninen huomasi kuitenkin menestyvänsä äidinkielessä erinomaisesti.

— Sain äidinkielen ylioppilaskokeesta täydet pisteet.

Keväällä Koneen Säätiö jakoi Tapaniselle 25 000 euron Vuoden tiedekynä -palkinnon. Tapanisen nuoria, yksin tulleita turvapaikanhakijoita koskeva artikkeli Rajalla laboratoriossa: iän arviointia, iän määrittämistä ja ikämääräyksiä ilmestyi Tiede & Edistys -lehden numerossa 3/2018. Kirjoitus valittiin palkintoehdokkaaksi yli 450 tiedetekstin joukosta.

— Onhan tämä uskomatonta. Edesmennyt äitini toivoi minusta kirjailijaa ja olisi minusta ylpeä, Tapaninen toteaa.

Artikkeli tarkastelee nuorten turvapaikanhakijoiden ikätestausta kriittisesti.

— Artikkeli ei ole kielellisesti valtavan hieno tai omaleimainen, mutta pystyin siinä ilmeisesti selittämään vaikeita asioita ymmärrettävästi.

Rohkea ja periksiantamaton tutkija

Palkinto on myös osoitus Tapanisen rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta, joiden turvin hän on pysynyt pinnalla elämän tyrskyissä.

Tutkijana hän on halunnut tarttua jännittäviin ja rajuihinkin aiheisiin, kuten yksin tulevat nuoret turvapaikanhakijat ja lasten hylkääminen laitoksiin 1800-luvun Euroopassa. Työn ulkopuolella hän on kokenut paitsi muun muassa äitiyden onnen myös ikäviä vastoinkäymisiä. Niistä kertoo esimerkiksi se, että Tapaninen liikkuu pyörätuolin avulla.

Eteenpäin häntä on potkinut luonne. 

— Olen tarpeeksi kovanahkainen ja myös peruspositiivinen, hyväntahtoinen hölmö. Tämä näkyy ihan arkijutuissa: hidas aamiainen voi olla minulle jokapäiväistä luksusta. 

Vaikka voittoartikkeli toi tutkijalle palkinnon, hän ei pidä sitä ykkössaavutuksenaan.

— Kansainväliset, englanninkieliset julkaisuni nousevat arvoasteikossa korkeammalle.

Tapaninen rankkaa parhaimmiksi jutuikseen historialliset artikkelinsa italialaislasten hylkäämisistä. Niitä varten hän teki ”salapoliisitutkimuksia” napolilaisessa arkistossa vuosituhannen vaihteessa.

1800-luvun Italiassa oli yleistä, että avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset hylättiin laitoksiin. Tapaninen tutki, miten lapset otettiin vastaan ikään kuin löytölapsina pyyhkimällä edeltänyt elämä ja rakentamalla uutta identiteettiä.

— Tämä oli täysin päinvastainen tekniikka kuin nykyisessä muuttoliikkeessä käytetyt tarkan tunnistamisen teknologiat, kuten lääketieteellinen ikätestaus. Kuitenkin näillä jyrkästi erilaisilla järjestelmillä on paljon yhtäläisyyksiäkin, tai ainakin niiden kohdalla voidaan esittää samankaltaisia kysymyksiä.

Päivi Tuovinen

Anna-Maria Tapanisen mukaan antropologiassa katsotaan ihmistä mahdollisimman laajasti eikä sukupuolen kaltaisia asioita pidetä itsestäänselvyyksinä. Ajatuksena on, että kaikki asiat saavat merkityksensä osana kulttuurista, yhteiskunnallista ja historiallista taustaansa.
Anna-Maria Tapanisen mukaan antropologiassa katsotaan ihmistä mahdollisimman laajasti eikä sukupuolen kaltaisia asioita pidetä itsestäänselvyyksinä. Ajatuksena on, että kaikki asiat saavat merkityksensä osana kulttuurista, yhteiskunnallista ja historiallista taustaansa.

Loppuvuodelle on jo suunnitelmia

Tapanisen loppuvuoden työlistalla on useita projekteja.

— Haluan jotenkin yhdistää Italian arkistotutkimuksen sekä iän arviointia ja dna-analyysiä koskeneen tutkimuksen. Haluan viedä vanhat tutkimukseni uudelle tasolle, joka voisi olla kirja.

Tapaninen aikoo myös kirjoittaa voittoartikkelista englanninkielisen version, jatkaa dna-tutkimuksen käytön analysointia ja saattaa valmiiksi keskeneräisen jutun sosiaalisesta muistamisesta.

Tutkija myöntää olevansa hieman ahdistunut monesta yhtäaikaisesta projektista, joille ei ole asetettu määräaikaa.

— En ole hyvä keskittymään. Saan tehtyä parhaimmin juttuja, joilla on selkeä deadline.

Entä miten tutkija aikoo käyttää 25 000 euron voittosumman?

— Olen suunnitellut Rooman-matkaa lasten kanssa, kertoo Tapaninen, jolla on kaksi aikuista poikaa ja yksi 9-vuotias lapsenlapsi.

En ole hyvä keskittymään. Saan tehtyä parhaimmin juttuja, joilla on selkeä deadline. — Anna-Maria Tapaninen

”Viranomaiset luottavat epävarmaan tietoon”

Dosentti Anna-Maria Tapanisen voittoartikkeli tarkastelee, miten yksin maahan tulleiden nuorten turvapaikanhakijoiden ikä määritetään, kun heillä ei ole mukanaan luotettavina pidettyjä asiakirjoja.

Tapaninen kertoo artikkelissaan, että ikäanalyysit ovat kiistanalaisia ja tulkinnanvaraisia, mutta silti viranomaiset pitävät epävarmaa tietoa iästä varmana.

Nuorten turvapaikanhakijoiden ikää tutkitaan luuston ja hampaiden röntgenkuvilla sekä silmämääräisellä arvioinnilla. Lisäksi tehdään dna-analyyseja perhesiteiden todistamiseksi.

Ikämäärityksillä pyritään selvittämään, onko hakija alaikäinen vai täysi-ikäinen. Aikuiseksi määritelty nuori voidaan ottaa helpommin säilöön tai käännyttää lähtömaahan, jonne hänellä ei välttämättä ole enää siteitä.

Tapanisen mukaan ikäarviointeihin liittyy suurta epävarmuutta: Röntgenkuviin perustuvan ikäarviointimenetelmän virhemarginaali on kaksi vuotta. Silmämääräisessä tarkastelussakin on ongelmia.

Silti suomalaisviranomaiset perustavat turvapaikkapäätöksiään ikäarvioihin.

— En tiedä, miksi viranomaiset suhtautuvat menetelmiin niin myönteisesti. Suomi on hirveän lakiuskovainen maa, Tapaninen pohtii.

— Näyttää siltä, että on tärkeämpää paljastaa täysi-ikäinen kuin varmistaa se, että hakijoiden joukosta voidaan tunnistaa alaikäiset.

Valtaosassa EU-maista tehdään jollain tasolla dna-tutkimuksia ja iän arviointia. Suomessa ei ole keskusteltu vakavasti ikätestien ongelmista, mutta Isossa-Britanniassa ja Ruotsissa testejä on arvosteltu ankarasti.

Ruotsissa on kertynyt vuodesta 2017 lähtien 10 000 tapausta, joissa on käytetty ikätestausta.

— Siellä on arvioitu, että iän arvioinnissa voi olla jopa 40 prosentin virhemarginaali. Väärin aikuisiksi määriteltyjä ja siksi käännytettyjä voi olla valtavasti.

Tapaninen halusi tarttua aiheeseen, koska siitä ei ollut kirjoitettu sosiaalitieteellistä artikkelia. Tätä varten Tapaninen teki lukuisia haastatteluja 2015, jolloin Suomeen saapui poikkeuksellisen paljon yksin tulleita alaikäisiä turvapaikanhakijoita, yli 3 000.

Hallinto- ja laboratorioasiantuntijat puhuivat menetelmistä usein puolustellen ja painottaen asiantuntemustaan. Lastenlääkärit, asianajajat ja kansalaisjärjestöt taas kritisoivat ikätestausta.

Tapaninen kyseenalaistaa ikärajan

Turvapaikanhakijoiden iän määrittämisen keinoja tulisi parantaa, sanoo dosentti Anna-Maria Tapaninen.

— Yksilöä pitäisi katsoa nykyistä laajemmin kokonaisuutena. Aiempia päätöksiä tulisi kyseenalaistaa.

Tapaninen muistuttaa, että myös yli 18-vuotias voi olla samalla lailla haavoittuvainen ja apua tarvitseva kuin alaikäinenkin.

— Miksi turvapaikkahaussa on 18 vuoden ikäraja? Yksin tullut nuori tarvitsee jälkihuoltoa vanhempanakin. Juuri jälkihuollon rajaa nostettiin 21 ikävuodesta 25:een.

Tapaninen toivoo, että myös oikeusaputoiminta kohenee.

— Monilla asianajajilla ei ole tarpeeksi osaamista, joka hyödyttäisi nuoria turvapaikanhakijoita.

Anna-Maria Tapaninen

Sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Helsingin yliopistossa.

Kotoisin Pyhäjärveltä, asuu Helsingissä.

Opiskellut poliittista historiaa, sosiologiaa ja antropologiaa Helsingin yliopistossa.

Valmistui valtiotieteiden tohtoriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1996.

On tutkinut viime vuosina siirtolaisuutta, etenkin perheenyhdistämistä ja bioteknologioiden eli dna-analyysin ja lääketieteellisen ikäarvioinnin käyttöä.

Nyt tutkimuskohteena on yksin tulleiden nuorten turvapaikanhakijoiden vastaanotto osana solidaarisuuden muotoja.

On kirjoittanut noin 30 tieteellistä julkaisua sekä väitöskirjan ja perheenyhdistämisiä koskevan kirjan, jossa oli yhtenä toimittajista.

Harrastaa elokuvia ja kirjallisuutta.