Arkistosta: Ruununmaankadulla palanut talo oli rohean Elli Perin kauppa — Sen puhelimeen soitettiin vauvauutisia

Kymen Sanomat kertoi Hovinsaaren ja palaneen talon tarinaa 15.1.2006. Fiktiivinen tarina perustuu haastatteluihin.

Kimmo Seppälä

Aili Luhtanen tuli Elli Perin kaupan jatkajaksi 1973. Anne-Mari Sipari ei ennättänyt kaupassa käydä. (Arkistokuva)
Aili Luhtanen tuli Elli Perin kaupan jatkajaksi 1973. Anne-Mari Sipari ei ennättänyt kaupassa käydä. (Arkistokuva)

Ratapenkalla maatessa taivas on kaukana koiranputkien yläpuolella. Säärelläni kipittää muurahainen. On tuskallista maata hiljaa. Kipitys kutittaa. Tuula tirskahtaa jo ja singahtaa ylös. Sutii sääriään ja ravistaa esiliinaansa.

– Voitin, sanon. Nousen hitaasti ylös vaikka haluaisin repiä kaikki vaatteeni pois.
Muurahaisten kusi polttaa ja istummekin ratakiskolle vieritysten nuolemaan pahimpia polton jälkiä. Tuula hakee ratamon lehtiä ja liimaamme niitä ihoon.

– Laitetaan yhdet nenään, hän sanoo. Ja me liimaamme ratamot niin, että varsi menee silmien väliin. Katsomme toisiamme: kielet ulos ja sormet korviin. Me ollaan viidakosta.

– Ula-ula-ula. Hei nyt tulee juna!

Veturi sähähtelee. Trum-trum-trum, se vyöryy ja kirskuu kohti satamaa. Pitää seistä sen verran kaukana, mutta sen verran lähellä, että helmat heilahtavat. Avovaunussa istuu kaksi miestä, sätkät riippuen suupielestä hymyilevät virneet silmissä.

– Likat – ottakaahan koppi. Nyt!
Tuula saa kopin käsiinsä, minun käteni harovat. Sokerijuurikas, minäkin haluan sellaisen.

Juna valuu ohitsemme. Me seisomme siinä ja hymyilemme sokerijuurikkaille. Tuulan juurikas on melkein yhtä iso kuin sen pää.

Kimmo Seppälä

Tässä kulmilla sukunimeni oli Pulkkinen, muistaa Jatta Moilanen. (Arkistokuva)
Tässä kulmilla sukunimeni oli Pulkkinen, muistaa Jatta Moilanen. (Arkistokuva)

– Viedään nämä Ellille. Tai myydään nämä sille.
Juoksemme polkua Ruununmaankadulle, kaupan ovesta läpi.Onneksi siellä ei ole ketään.

Elli tulee takahuoneesta. Sillä on vihko kädessä ja toisessa lyijykynä. Ja tietysti tumman sininen baskeri päässä.

– Tytöt. Teillähän on ovelat naamarit. Taisitte tulla tekemään kauppaa, Elli kysyy. Ottaa sokerijuurikkaat ja laskee ne tiskin päässä olevaan pahvilaatikkoon muiden juurikkaiden joukkoon.

Kimmo Seppälä

Nappi Elli Perin kaupsta. (Arkistokuva)
Nappi Elli Perin kaupsta. (Arkistokuva)

– Tässä nekkutikkarit palkaksi. Mutta sovitaanko, että tällä viikolla ei sitten enää juurikkaita, hän hymyilee.

– Sovitaan, me sanomme samoilla huulilla.

Pihalla otetaan toisiltamme ratamot pois kasvoista. Nekun päällä on ratiseva voipaperi.

Juopon Bovellán likka

Menen takaisin nurkan taakse. Painan selkäni kiinni seinään. Toivottavasti ne eivät näe minua. Noilla tytöillä on aina niin kivaa. Ne läpsyttävät käsiään yhteen ja kikattavat. Olen tässä ja lasken lukua, menkää pois. Yhdeksän, kymmenen, yksitoista...

– Mitä se juopon Bovellán tyttö siinä lurkkii, huutaa Viikarin äiti pyykkinarulta. On pakko lähteä, laitan silmät kiinni, ettei minua nähdä. Juoksen suoraan Ellin kauppaan. Ovi kiinni. Olen turvassa.

Sydän pompottaa korviin asti. Itkettää, hävettää ja ärsyttää. Isä on taas ryypännyt porukkansa kanssa koko yön ja äiti sanoi, että se on meidän vika, kun ei saatu sen tilipussia ennen kuin se toi pullon satamasta ja Laitisen ukko otti velkarahat vielä pussista pois.

Ja koska isä joi rahat, minun piti taas aamulla lähteä etsimään, mistä kaupasta saisin tänään leipää, ehkä voitakin – velaksi.

Viime viikolla Pöyhösen Ullin kaupasta sain mukaani palan juustoa. Kun menin kotiin ja äiti avasi paketin, huomasimme heti, että juusto on homeessa.

– Sinä saateri toit homeista juustoa. Mene heti takaisin kauppaan ja palauta se, äiti huusi. Ennätin ovesta juuri ja juuri ennen kuin käsi tapasi lettini. Porstuan hämärässä kolisivat tyhjät pullot. Minua oksetti nälkä ja haju ja rintapaino.

– Noh päivää, Meeri. Laittoiko äiti asialle. Meerii, nukutko sinä?

Elli-täti on tullut ihan eteeni. Hän laittaa lämpimän pyöreän kätensä olkapäälleni.

Ellin viereen tulee Aura-täti. Tädit katsovat toisiaan, Elli nyökkää ja Aura menee takahuoneeseen.

– Otapa tästä pala sitnikkaa ensin, Elli sanoo. Vaalean ranskanleivän päällä on paksusti voita. Se sulaa suussani ja tuntuu suolaiselta ja makealta. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja yksin kurkusta alas sujahtava leipäpala osaa tukahduttaa itkun.

Auralla on kädessään paperiin kääritty leipä ja voita ratiseva nyytti.

– Vie nämä kotiin. Laitetaan sinne listalle. Annahan Aura vielä kuppiin maitoa, Elli sanoo. Kun täti huokaisee, se on niin ihanaa. Tulisipa minusta isona tuollainen rohea nainen. Silloin olisin onnellinen.

Issu Huovinen

Hyllyn antia. (Arkistokuva)
Hyllyn antia. (Arkistokuva)

Tuntematon

Elli Peri (oik.), Aura Uski (vas.) ja tuntematon myymäläharjoittelija.
Elli Peri (oik.), Aura Uski (vas.) ja tuntematon myymäläharjoittelija.

Viheltelevä makkarakuski

Perin kaupasta on soitettu. Isä huutaa ovensuusta, että se on Paavon vuoro viedä. Sipaisen hiukset taakse ja vetäisen paitaani alemmaksi. Jaa-ha, se on se kahvipakettikauppa.

Keväällä kauppakoulun opettaja oli sanonut, että Wahlroos menee sitten Perin kauppaan, kun on itsekin sieltä Hovinsaarelta ja tekee somistustyökseen Perin näyteikkunaa.

– Mutta miten minä ja mitä sinne teen. Eihän siinä ole edes kunnon näyteikkunoita, purnasin.

– Se on nyt vaan niin, että Wahlroos menee Perin kauppaan, sulki opettaja suunsa.
Pakkaaja on laittanut makkaralaatikon valmiiksi. Sipaisen sen syliini ja menen autolle. Ei pojat mitään ongelmaa, tämä rauta tottelee minua. Käännös oikeaan ja kurvi vasempaan. Tööt-tööt.

– Täältä tulee auto. Juokse sinä likka leipiesi kanssa kotiisi. Hih, sehän säikähti.
Perin kauppa on mäen alla. Lasetan siihen eteen, sipaisen hiuksiani ja vedän paitaani alaspäin. Olen huomannut, että tytöt katsovat pidempään, kun viheltelen. Siksi viheltelen, vaikka huulet ovat jotenkin kuivat.

– Päivää. Tässä ois nyt nämä makkarat.

Aura tulee vastaan. Aura on niin pieni ja hintelä, että epäröin laskea laatikkoa hänen käsilleen. Mutta ottaa se sen. Katsoo silmiin sieltä alhaalta ja sanoo kiitoksen.

Issu Huovinen

Eila Hyytiäisen elämä löysi suunnan Ellin kaupassa. (Arkistokuva)
Eila Hyytiäisen elämä löysi suunnan Ellin kaupassa. (Arkistokuva)

– Eipä mitään. Soitatte sitten taas, niin kyllä minä tänne nopeasti ajan.
Pysähdyn näyteikkunan luokse. Siellä se kahvipakettiasetelmani edelleen on. Onhan se itse asiassa aika hyvän näköinen vaikken koululta siitä palkintoa saanutkaan.

Sipaisen hiuksiani ja vedän puseroani alaspäin. Aika hyvin ja reteesti menee tämä hyttiin nousu.

Ai niin. En muistanut vihellellä.

Haluan olla kaupanmyyjä

Aura opastaa, että maitotonkan saa sisälle kauppaan helpommin niin, että työntää olkapäällään ja pyöräyttää. Näin. Näin sen on mentävä sisälle.

On hengiteltävä ennen kuin saan tonkan sisälle. Elli on taaempana, se pitää taas merkkilistaa. Piirtää tarkasti ja harkiten kirjaimia paperiinsa. Aura lakaisee myymälän lattiaa. Hiekka pakenee lattian jurmuihin.

Kello tapaa ruokatuntia. Lohja-Kotkan portilta alkaa valua miehiä kohti myymälää. Suoristan esiliinani ja olen valmis.

– Eila, ole sinä Auran kanssa tänään tiskillä. Minä teen tämän tilauslistan valmiiksi, Elli huudahtaa.

– Kiitos. Kyllä minä olen, sanon. Olen niin onnellinen tästä työpaikasta ja tästä kesästä, kun tehtaan työläiset ja veturimiehet tulevat kauppaan aina ruokatunnilla.

Niillä on kova nälkä ja saan singahdella edestakaisin ja auttaa. Saan olla tarpeellinen ja hyvä. Niin kuin ammattikoulun opettajakin sanoi:

– Eila, sinusta tulee hyvä liinavaatetyöntekijä. Aina siististi ja loppuun saakka, opettaja muistutti.

Mutta minusta tulikin kaupanmyyjä. Ja minä haluan olla samanlainen kuin Elli Peri. Tarkka, hyvä ja ystävällinen. Ja olla niin, että kaikki on järjestyksessä ja siistiä.

Minä haluan elää nyt niin, että sitten vanhana ja harmaana, kun minulla on oma kaunis koti ja rakas aviomies sekä lapset ja lapsenlapset, muistan vielä tämän hetken Elli Perin kaupassa. Ja tämä tunnelma palaa minuun unissani.

Issu Huovinen

23247175.jpg

Kimmo Seppälä

Tammikuussa 2006 Aura Uski täyttää piakkoin 94 vuotta. Hilkka Peri (vas.) ja Mia Holmberg kylässä.
Tammikuussa 2006 Aura Uski täyttää piakkoin 94 vuotta. Hilkka Peri (vas.) ja Mia Holmberg kylässä.

Juliste kruunasi kaiken

Monta hetkeä mietin, mikä on se, mitä kummitäti eniten haluaisi. Äiti sanoi, että tietysti lyijykynä. Elli-täti kirjoitti aina lyijykynällä ja jos ei kirjoittanut, lyijykynä oli valkoisen kauppiastakin oikeassa taskussa.

Niinpä hankin ensimmäisenä jouluna Elli-tädille lyijykynän. Koska Elli-täti oli lahjaansa hyvin tyytyväinen, hän sai saman lahjan seuraavankin vuonna.

Kahvipaketeissa oli tuohon aikaan houkuttimena pahvisia kansia, jotka laitettiin jauhetun kahvin päälle juuri ennen paketin sulkemista. Minä ja Hilkka kerättiin niitä kilvan. Kaikki lapset teki niin.

Kun keräyshuuma oli pahemmillaan, vedin kaikilta tytöiltä maton pois jalkojen alta. Elli-täti antoi minulle kaupan seinältä julisteen, missä oli kuva kaikista autoista, joita keräilysarjassa oli.

Lopuksi laitoin sen vielä kesämökin aitan seinälle. Siellä leikkimme kauppaa. Vuorotellen jokainen sai olla Elli-tätinä tai Aura-tätinä. Koivun lehdet esittivät rahaa.

Kieli turpoaa suuhun

Perin kauppaan on helppo mennä. Elli on aina niin hyvällä tuulella. Tänään kaikki on kuitenkin toisin. Meillä on äijien kanssa ruokatauko ja sätkävehkeet loppu.

Mennään Perin kaupalle ja Elli myy. Ensin ostavat isot miehet, sitten pojat ja lopuksi minä. Ellin tummat silmät sävähtävät:

– Vastahan sinä kävit täällä äitisi helmoissa ja nyt jo tupakkia.
Kieli turpoaa suuhun.

– Kun tuota ammattikoulu ja tehtaalle, minä olen jo kesätöissä, kakistan.
Ulkona äijät nauravat, mutta kun minä tulen, eivät ne puhu mitään. Potkivat kiviä ja syljeskelevät.

Puhelin soi takahuoneessa

Minua inhottaa limppikohdat tiessä. Laitan katseeni muualle ja välttelen miesten nauruja. Onneksi niiden selät menevät jo tehtaalle päin.

– Hilkka! Tulehan niin kummitäti halaa.

Ihana kummitäti ja ihanan kummitädin joululahjapaketit. Pähkinöitä ja omenoita. Viime talvena täti antoi pieniä kangaspalasia ja vihreitä kukkanappeja. En ole rohjennut irrottaa nappeja listoista. Ehkä sitten, kun saan uuden mekkokankaan.

– Katsos Hilkka. Täällä on tällaisia vaaleanpunaisia kerrastoja. Paita ja housut samaa kangasta.

Ja minä katson, enkä ilkeä sanoa tädille, että edellinen kerrastokin on liian iso. Housujen lahkeet vellovat polvissa.

Kummitäti silittää hiuksiani. Hänen käsiensä iho on vuoroin työstä kova ja vuoroin lämmöstä pehmeä.

Takahuoneessa soi puhelin. Aura ehättää siihen.

– Perin kaupassa, puhelimessa Aura Uski.

Aura-täti kuuntelee hiljaa, Ellikin pysähtyy kuuntelemaan.  Ei kuulu muuta kuin kauppakellon tasainen nakutus ja hengityksen kulku.

Aura myötäilee puhelinkeskustelua ja lopettaa:
– Ja sehän kyllä käy. Kerrotaan niin.

Aura tulee kauppahuoneeseen:

– Soittivat asiaa. Pitää mennä kertomaan, että Martta Pärnäsen pojan vaimo on saanut pienen tyttären. Molemmat voivat hyvin. Pärnänen itsehän on edelleen sotareissulla.

Elli-täti lyö kätensä yhteen. Minä saan lähteä hänen mukaansa. Kiivaat askeleet ylös mäkeä.

Ottaako Risto jauhelihaa?

Tynkkysen täti ja äiti vertailevat joulukassejaan. Samaan aikaan ollaan ylpeitä ja kepeästi ihmeissään. Elli Peri on taas antanut vakituisille asiakkailleen joululahjat.

– Tässä on sokeriakin, Tynkkysen täti nostelee.

– Ja minulla on neljä omenaa, äiti sanoo.

Tynkkysen täti katsoo äidin omenoita ja vertailee niitä sokeripussukkaansa. Laittaa sokerin takaisin lahjasäkkiin. Etsii vielä jotain muuta.

Me Pulkkiset,  Ukkolan likat, Vuorion ja Laineen lapset kokoonnutaan pihalle. Meillä on tänään selvä suunnitelma.

Hiivitään taas tehtaan taloilta Johtajan puutarha-aidan viereen kurkkimaan, onko rouva tai herra pihalla.

Minä katson alimmaisesta kolosta ja voin vain aavistaa, miten isoja ja ihmeellisiä ovat patruunan omenapuut. Itse näen vain marjapensaiden alimmat oksat.

Risto sanoo, että nyt mennään.
– Ja Ellin kaupan kautta.

Risto on tässä pomo. Risto on näet ollut viikon yksin kotona, kun koko meidän perhe lähti sukuloimaan Kuusankoskelle. Risto oli saanut vastakirjalle ostaa kaupasta ruokaa. Näin hän oli jatkanut pienellä jauhelihanokareella kaalipataa aina viikon ruuaksi.

Ja siksi, kun meidän porukka astuu kauppaan, Elli tietää heti.
– Ottaako Risto taas jauhelihaa.

Risto punastuu ja sanoo, että ei.
– Otan sitnikkaa, sokeria ja jauhoja, kiitos. Ja vastakirjalle.

Aura kiepsauttaa leivän paperiin ja alkaa taas laskemaan omaan tyyliinsä.
– Jaaha. Se oli sitten 14, oli 19, oli 20. Se oli sitten kolme markkaa ja 20 penniä.

Me tytöt supatellaan.
– Aura-täti taas olittelee.

Tuntematon

Elli Peri kuvattuna 1920-luvulla.
Elli Peri kuvattuna 1920-luvulla.

---------------------------------------------------------------------------------------------

Jutussa olevien osittain kuvitteellisten tarinoiden pohjalle muistikuviansa ovat lahjoittaneet muun muassa Meeri Alajääski, Mia Holmberg, Eila Hyytiäinen, Arja JunnolaAila Lampinen, Aili Luhtanen, Ahti Marttinen, Jatta MoilanenMajlis Nordman, Hilkka Peri, Aune Turunen, Aura Uski ja Paavo Wahlroos.

Faktaa:

Anton Peri aloitti kauppiasuransa Kotkan kauppahallissa, josta perheen liike laajeni Hovinsaarelle, Ruununmaakatu 51:een 1920. Hänen tyttärensä, Elli Perin, nimiin kauppa siirtyi 1940. Heti jatkosodan jälkeen kauppa-apulaiseksi tuli Ellin serkku, Aura Uski.

Elli Peri ja Aura Uski pitivät Perin kauppaa samalla paikalla aina vuoteen 1973. Sen jälkeen kauppaa piti muutaman vuoden omiin nimiinsä Aili Luhtanen.

Elli Peri kuoli joulukuussa 1988. Hän oli tuolloin 85-vuotias.