Kirja: Ystävyyttä yli merien

Jouni Jäppinen: Ikuiset seprat. Tytärsaarelaisten ja virolaisten suhteet ennen toista maailmansotaa. Suomen tietokirjailijat ry. WSOY:n kirjallisuussäätiö. 232 sivua. Saksa 2016

Carl Sarap 1937, Virumaa muuseumid

Silakkapytyillä lastatut tytärsaarelaisjahdit kiinnittyivät 4–5 kertaa vuodessa Mahun sataman aallonmurtajaan, josta pytyt kuljetettiin junimalla lahden yli markkinapaikalle (taustalla).
Silakkapytyillä lastatut tytärsaarelaisjahdit kiinnittyivät 4–5 kertaa vuodessa Mahun sataman aallonmurtajaan, josta pytyt kuljetettiin junimalla lahden yli markkinapaikalle (taustalla).

Virolaisen rahvaan ylivertaisen tuntijan Arved Lutsin (1929—2005) 2000-luvun alkuvuosina esittämät sepra-tutkimusta koskeneet arvelut osuivat kaikeksi onneksi harhaan. Lutsin mukaan uutta materiaalia aiheesta on enää vaikea löytää. Tien seprakaupan ytimeen etsi loviisalainen Jouni Jäppinen, joka tutkiessaan sukunsa kotisaaren Tytärsaaren menneisyyttä on kaivanut esille käyttämätöntä materiaalia hyllymetreittäin.

Raudan tuntijana tutuksi tullut Jäppinen ei ole tyytynyt vain suomalaisiin arkistoihin ja haastateltaviin, vaan on tuonut myös virolaisille identiteettiä vahvistavaa uutta tietoa eritoten 1920—30-luvuilta.

Mies avaa ilmeikkäitä näkymiä saaren elämään.

Seprakaupalla tarkoitetaan vaihtokauppaa, jota on harjoitettu Suomenlahden pohjoisrannan suomalaisten kalastajien ja etelärannan virolaisten talonpoikien kesken. Tapaa on noudatettu kaikkialla Itämeren piirissä. Esimerkiksi Viron sisämaan talonpojat hakeutuivat kaksi kertaa vuodessa kauppapaikoille vaihtamaan viljaa silakkaan. Vaihtokauppaa käytiin sekä vaihtuvien että vuodesta toiseen pysyvien kauppakumppaneiden kanssa.

Joillakin suomalaisilla kalastajilla ja virolaisilla talonpojilla oli omat sukupolvelta toiseen periytyvät ystäväperheensä, ikuiset seprat, joiden kanssa vaihtokauppaa käytiin ehdottoman rehellisesti. Tämä tapa ei ollut kuitenkaan ainutlaatuinen, vaan samaa tiedetään tapahtuneen myös virolaisten kesken (Soom 1961, Moora 1991). Sepraperheen edestä oltiin valmiita vaikka kuolemaan.

Suomenlahden ulkosaarista ja suomalais-virolaisista rahvaan kontakteista niin materiaaliselta kuin henkiseltäkin kannalta on kirjoitettu paljon muun muassa Suomessa, Ruotsissa, Virossa, Norjassa ja Venäjällä. Jäppisen tutkimuksen tarkastelukohteena on muita tutkijoita enemmän myös tytärsaarelaisten mielenlaatu ja käyttäytyminen.

Samasta vinkkelistä tutkaillaan tytärsaarelaisiin tiiviissä kontakteissa olleita Viron pohjoisrannikon talonpoikia. Tutkija ei ole lähtenyt selvittelemään ja kuvaamaan Tytärsaaren arkea ja juhlaa kukin aihekokonaisuus kerrallaan aineellisesta henkiseen, vaikka tähän hänellä olisi materiaalin nojalla ollut aiempaa paremmat rakennusaineet. Jäppinen on koonnut aihepiireistä kokonaispaketin, jonka avulla selviää vuosisataisen kontaktikentän laajuus ja syvyys.

Monet kirjan lukijoista etsivät siitä tietoja omien sukulaistensa tai tuttaviensa toimista maailmansotaa edeltäneinä vuosikymmeninä. Jäppisen tutkimusta ei voida pitää juorukalenterina, vaikka se antaakin kelpo kuvan ihmisten elämän sujumisesta ulappasaarella. Mies avaa ilmeikkäitä näkymiä saaren elämään.

Kirjan lehdille painetut faktat muun muassa saaren varhaisvaiheista, salakuljetuksesta, häistä, nuorisoseurasta ja heimotyöstä ovat arvokasta dokumenttia jälkipolville.

Jäppinen asettaa riman korkealle yrittäessään tunkeutua vuosisataisen tradition olennaisimpaan. Laajojen haastattelujen ja muun materiaalin nojalla Jäppinen on päätynyt määrittelemään ikuisten seprojen tradition rakentuneen ehdottoman oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisen korvaavuuden varaan.

| RAIMO PÄIVIÖ

Hyvää: Ei rajoitu vain Tytärsaareen.

Huonoa: Väliin turhankin yksityiskohtaista kuvausta.

Erityistä: Viron arkistoissa riittää suomalaisellekin vielä pengottavaa.

Raimo Päiviö

Luetuimmat

Uusimmat uutiset