”Se kirja minun järjen vei”, sanoo skitsofreniaa sairastava voikkaalainen Anita Marttila

Jussi Lopperi

Anita Marttila ennätti viettää 32 vuotta eri mielisairaaloissa ennen Voikkaalle muuttoaan.
Anita Marttila ennätti viettää 32 vuotta eri mielisairaaloissa ennen Voikkaalle muuttoaan.

Puhunko minä nyt totta? Kuusankoskelainen Anita Marttila, 64, kallistaa hiukan päätään ja odottaa vastausta. Kun sitä ei tule, hän painaa päänsä syvälle hartioidensa väliin.

Hän on juuri kertonut tarinaa, joka on kuin dekkarista. Siinä hän on viettänyt yön tiedustelupalvelun agentin kanssa ja jäänyt hotellihuoneeseen erikoisen salkun kanssa. Ehkä.

Marttila istuu sänkynsä reunalla päässään ruskea lippalakki. Kun hän nostaa katseensa ylös, lipan alta katsovat lämpimät, kysyvät silmät.

Päähinettä hän käyttää siksi, että keskeltä päätä puuttuu tällä hetkellä aika paljon hiuksia. Niitä tulee nypittyä, kun jokin asia mietityttää.

Ja Marttilaa mietityttää usein. Hän sairastaa paranoidista skitsofreniaa. Se on vakava psykiatrinen sairaus, jolle ovat tyypillisiä erilaiset harhaluulot ja aistiharhat. Sairaus ei ole läsnä koko ajan, mutta kun se on, se pelottaa.

— En tiedä, mistä äänet tulevat. Tästä maailmasta vai näkymättömästä.

Sosiaalinen ja älykäs

Ajattele tuhannen palan palapeliä. Kuvittele, että heität laatikon olohuoneen lattialle niin, että kaikki palaset leviävät pitkin poikin huonetta.

Skitsofreenikon ajatusmaailma on yhtä pirstaloitunut, kuvailee Marjo Salonen, joka on Voikkaalla sijaitsevan Vaahteranmäen asumisyksikön esimies.

Anita Marttila on asunut Vaahteranmäessä 13 vuotta. Hän muutti sinne suoraan Valkealan B-mielisairaalasta, kun sen toiminta ajettiin alas.

Salosen mukaan Marttila pärjää Vaahteranmäessä hyvin mittavan lääkearsenaalin ja tarkkaan suunnitellun arjen ansiosta. Muutto toiseen paikkaan olisi hänen kaltaiselleen ihmiselle traumaattinen.

— Anita on maailman anteliain ihminen, aina antamassa omastaan. Tasaisella tuulella ollessaan hän on todella herttainen, Salonen sanoo.

Hän on usein miettinyt, millainen nainen Marttila mahtaisi olla, jos tämä olisi saanut olla terve. Skitsofrenia ei ole onnistunut peittämään älykkyyttä ja sosiaalisuutta.

Tavallinen tyttö 9-vuotiaaksi

Taiteellisesti lahjakas ja esiintymistä rakastava Marttila kertoo olleensa aivan tavallinen tyttö 9-vuotiaaksi asti. Iloinen ja leikkisä. Soitti viuluakin kolme vuotta.

— Sitten minut vietiin kasteelle, Marttila kertoo.

Varmuutta siitä, onko näin oikeasti käynyt, ei ole.

Marttila kuvailee, että kasteessa jokin suuri, harmaa voima tuli ja vei mennessään.

— Sen jälkeen muutuin araksi ja aloin vartioida sydäntäni.

Marttila on kuullut ääniä nuoresta asti. Hän ei ole varma äänen sukupuolesta, mutta se muistuttaa enemmän miehen kuin naisen ääntä.

Se kommentoi, käskee ja moittii.

Marttilan nuoruus oli vaikea. Rippileirillä hän vetäytyi muista. Kahvikuppi tärisi kädessä oman perheenkin seurassa.

Kun koulukaverit hakivat hänet kapakkaan 18-vuotiaana, hän lähti, vaikkei olisi halunnut. Siitä tuli huono omatunto.

Haaveitakin oli. Taitava piirtäjä ajatteli ryhtyä arkkitehdiksi.

Vaikea skitsofrenia puhkesi parikymppisenä, kun Marttila opiskeli Jyväskylässä ja oli juuri valmistumassa rakennuspiirtäjäksi. Hän syyttää siitä lukemaansa kirjaa, Herman Hessen Demiania, jossa kerrotaan Emil Sinclairin nuoruudentarina.

Hän uskoo, että kirja joutui hänen käteensä tarkoituksella.

— Vaelsin kirjastossa, ja se kirja vain tuli eteen. Kun otin sen käteeni, näin, miten eräs mies katsoi minua samaan aikaan hyllyn välistä kuin hyeena. Oliko se joku perkele?

Kysymys on osoitettu kuulijalle.

Marttila painaa päänsä syvälle hartioiden väliin ja on hiljaa.

Kirjassa on paljon filosofista pohdintaa, hyvän ja pahan kamppailua. Marttila ei saanut kirjassa esiintyvää jumalhahmoa pois mielestään.

— Se kirja minun järjen vei.

Onnelliset vuodet Erkin kanssa

Marttila kutsuu sairastumisen hetkeä rysäykseksi.

Kun se tuli, elettiin vuotta 1972. Melko pian sen jälkeen Marttila joutui Rauhan mielisairaalaan Joutsenoon, Saimaan rannalle.

Hän itki. Hän ei olisi halunnut sinne.

— Luulin, että se on vain hullujen paikka.

Rauha osoittautui kuitenkin ihanaksi paikaksi, jossa oli Toini-niminen omahoitaja, saari ja vene. Olo koheni, mutta ei tarpeeksi. Marttila muistaa saaneensa siirron Valkealan B-mielisairaalaan suoraan Rauhasta.

Ennen Voikkaalle muuttoaan hän vietti lopulta mielisairaaloissa yhtäjaksoisesti 32 vuotta. Se on puolet hänen tähänastisesta elämästään.

Valkealan sairaalasta on hyviä muistoja. Siellä hän tapasi Erkin, josta tuli hänen miesystävänsä seitsemäksi vuodeksi.

Ne vuodet Marttila oli onnellinen nainen.

Hän avaa huolella tehdyn leikekirjan, jossa on kuvia Erkistä ja hänestä yhdessä ja erikseen. Monissa kuvissa on enkeleitä.

— Erkki ja minä taivaassa, Marttila osoittaa yhtä.

Suhde päättyi Erkin kuolemaan vuonna 2010. Marttila oli tämän hautajaisissa lukemassa muistopuheenkin.

Silti hän ei ole vieläkään aivan varma, onko Erkki kuollut.

— Niin, kun Erkki tuli sen puheen jälkeen tähän minun viereeni sanomaan, ettei hän ole kuollut, vaan hän on löytänyt uuden tytön.

Leikekirjassa on Erkin kuolinilmoitus.

Vuorisaarna käski vahingoittamaan

Marttila on sisustanut oman huoneensa sydämillä, enkeleillä ja itse kirjoittamillaan runoilla. Käsiala on kaunis ja vakaa.

Hän on myös innokas villasukkien neuloja. Niitä ovat saaneet lukuisat ihmiset sairaalapastorista ja Kouvolan entisestä kaupunginjohtajasta lähtien.

— Yhdet piti lähettää presidentti Obamalle, mutta nythän se presidentti vaihtui siellä. Että en nyt sitten tiedä.

Tänään on hyvä päivä, mutta oikein pahoina Marttila huutaa apuun Jeesusta ja Jumalaa. Joskus hän on huutanut itseään.

— Ei ole ollut ketään muutakaan.

Marttila nostaa vasemman kätensä hihaa varovaisesti ylös. Ranteessa on iso arpi.

Se tuli, kun Marttila hyvin tuskaisena hetkenä tulkitsi Vanhasta testamentista löytyvää Matteuksen vuorisaarnaa niin kirjaimellisesti, että vahingoitti vakavasti itseään.

Se ei sattunut lainkaan.

Marttilan oikean käden etusormi on poikki. Onnettomuus ei liity harhoihin, vaan hän menetti sormensa 6-vuotiaana pyöräilyonnettomuudessa.

Toisinaan Marttilaa huolestuttaa se, että hän on syönyt vahvoja lääkkeitä 40 vuotta.

— Millainen minun elimistöni mahtaa olla?

Marttila haluaisi vähentää lääkkeitä, mutta Marjo Salonen toppuuttelee: sitten sinä kuljet tuolla Voikkaan kujilla huutamassa Jumalaa, ja joku voi säikähtää.

Marttila painaa päänsä alas. Lipan alta pilkottaa hymynkare.

— Miten te jaksatte meitä? hän kysyy Saloselta.

Se on kuulemma usein toistuva kysymys.

Marttila haaveilee siitä, että oppisi ymmärtämään elämää ja itseään. Hän ei ole varma, voiko hän haaveilla uudesta miesystävästä.

Ehkä Jumala ei pitäisi siitä.

Katariina Hakaniemi

Anita Marttila

Syntynyt Kuusankoskella 13.7.1952. ”Olen sunnuntailapsi.”

Asuu Voikkaalla Vaahteranmäen tehostetun asumisen palveluyksikössä 16 muun mielenterveyskuntoutujan kanssa.

Harrastaa askartelua, korttien tekemistä ja runojen kirjoittamista.

Rakastaa Jumalaa, kaikkia ihmisiä ja myrskytuulta.

Inhoaa seksiä, ”kun siitä on niin huonoja kokemuksia”.

Ihmettelee teitä siinä.

Katariina Hakaniemi

Katariina Hakaniemi

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.