Mielenterveysongelmien käsitteleminen taiteessa vaatii paljon rohkeutta ja on verrattavissa kaapista ulos tulemiseen: ”Kukaan ei tiennyt, että olin elänyt syömishäiriörallissa.”

Mielenterveysongelmien käsittelyssä taide voi auttaa, mutta taiteen julkaiseminen voi tuntua pelottavalle.

Linda Varoma

Juhana Lappalaisen ja Jasmin Dareia Hjeltin Puhu hiljempaa maailma-valokuvanäyttely Kotkan Valokuvakeskuksessa. Teos Hän ei katso mihinkään, 2017.
Juhana Lappalaisen ja Jasmin Dareia Hjeltin Puhu hiljempaa maailma-valokuvanäyttely Kotkan Valokuvakeskuksessa. Teos Hän ei katso mihinkään, 2017.

Hulluus on inhimillistä. Tämä on keskeisin oivallus, jonka nuori Viivi Rintanen sai tehtyään kesätöitä mielenterveysosastolla. Kokemus oli niin voimakas, että se oli pakko jakaa silläkin uhalla, että esiin tulevat myös hänen omat mielenterveysongelmansa. Syntyi sarjakuvateos Mielisairaalan kesätyttö (Suuri Kurpitsa 2015).

— Sinne mennessä olin epäluuloinen ja toisaalta utelias potilaista kohtaan. Siellä ollessani ymmärsin, että he ovat rakastettavia ja arvokkaita, heillä on sama ihmisarvo. Minulla oli nuoresta asti ollut ongelmia, mutta vasta siellä uskalsin myöntää ne itselleni, Rintanen kertoo.

Leimautumista ei tarvitse pelätä

Jokainen tietää, että omien henkisten kipukohtien käsitteleminen on vaikeaa ja joskus kivuliasta. Kun taiteilija lähestyy omia mielenterveysongelmiaan taiteessaan, on paine moninkertainen, sillä ulostulo on julkinen. Rintasen mukaan se on verrattavissa kaapista ulos tulemiseen.

— Tein ensimmäistä kirjaa useamman vuoden. En ollut koskaan julkaissut mitään. Kukaan ei tiennyt, että olin elänyt syömishäiriörallissa.

— Olin vihainen nuori ja kärsinyt mielestäni pitkään tarpeettomasti. Luulin uhraavani yksityisyyteni yrityksessäni puhua kaikkien puolesta, ja pelkäsin stigmaa. Kuvittelin, että tulen kärsimään näin ikuisesti. En silloin vielä tiennyt, että voin auttaa itseäni, Rintanen kertoo.

Julkaisun seuraukset olivat Rintaselle arvaamattomat. Kun julkaisun jälkeen hän sai pelkkää kiitosta, hän ymmärsi stigmatisoineensa itse itseään.

Sairauden kanssa ei ole yksin

Anoreksiaa käsittelevän näyttelyn kokoaminen on vaatinut myös Jasmin Dareia Hjeltiltä paljon rohkeutta. Kotkan Valokuvakeskuksessa avautui joulukuun alussa näyttely, joka on koottu Hjeltin vuonna 2010 kirjoittamista päiväkirjamerkinnöistä sekä Juhani Lappalaisen valokuvista.

Linda Varoma

Juhana Lappalainen ja Jasmin Hjelt haluavat näyttelyllään sanoa, ettei leimautumista tarvitse pelätä.

— Pelkäsin, mitä ihmiset ajattelevat ja muuttuuko heidän käsityksensä minusta negatiiviseksi. Tuleeko leima. Nyt olo on vapautunut ja helpottunut. Näyttelyn vieraskirjassa yleisin kommentti on ollut ”koskettava”, Hjelt kuvailee.

Lappalaisen mielestä mielenterveysongelmat ovat aiheena tabu, vaikka niiden käsittely olisi erittäin tärkeää. Näyttely on hänen tapansa kääntää ikävät asiat voitoksi. Jos jotain Lappalainen ja Hjelt haluavat näyttelyllään sanoa, se on ettei leimautumista tarvitse pelätä, eikä sairauden kanssa ole yksin. Täysipainoinen elämä on mahdollista.

— Syömishäiriö tai mielenterveysongelmat eivät ikinä lähde minusta pois, mutta ne menevät taka-alalle. Välillä anoreksiapeikko nostaa päätään, mutta sitä vastaan täytyy taistella, Hjelt toteaa.

Siinä taistelussa taide voi auttaa.

Rikkiprojekti poistaa tabuja ja tarjoaa mielenterveysongelmaisille äänen

Jos Rintasella olisi toisenlainen tausta, hän luultavasti tekisi taidetta muista aiheista. Nyt hän haluaa auttaa muita kertomalla heidän tarinoitaan Hulluussarjakuvia-blogissaan. Rintaselle taiteella on ensisijaisesti välinearvo ja hän käyttää sitä tiedon välittämiseen.

— Hulluussarjakuvia tehdessäni minun pitää kuunnella ihmistä tarkasti, etten tule vahvistaneeksi stereotypioita. Esimerkiksi psykoosisairaisiin liitetään paljon vääriä käsityksiä, että he ovat kaikki jonkin sortin väkivaltaisia hulluja. Se ei pidä paikkaansa.

Häpeäleiman ja tabujen poistaminen oli myös Apila Pepita Miettisen mielessä, kun hän perusti suomalaisen taideprojektin Rikki - taidetta mielenterveydestä, jossa myös Rintanen on mukana. Useiden taiteilijoiden yhteistyönä on syntynyt kaksi sarjakuvajulkaisua. Miettisen mukaan netissä on paljon mielenterveysongelmia käsitteleviä sarjakuvablogeja, mutta printattuja versioita ei juurikaan ole.

— Stigmat ja tabut eivät tietysti ihan hetkessä poistu, mutta voimme edesauttaa sitä, että käsitteet normalisoituvat ja mielenterveysongelmista keskustellaan avoimemmin, Miettinen kertoo.

Hänen mukaansa sarjakuva on hyvä tapa käsitellä vaikeita aiheita, sillä siihen ei tarvita kuin yhtä ihmistä ja vähän kynää ja paperia. Kuvan ja tekstin yhdistelmä on tehokas.

— Jotkut julkaisevat sarjakuvablogeja pelkällä nimimerkillä, jolloin aihetta voi käsitellä anonyymisti. Ja sarjakuvatyöpajoissa aina painotan, että jokainen osaa kyllä piirtää. Vaikka piirtäisi tikku-ukkoja, sekin on piirtämistä. Se asia on tärkeämpi.

Stigmalla tarkoitetaan ei-toivottua sosiaalista leimautumista, joka aiheuttaa muun muassa häpeää, kärsimystä ja itsearvostuksen vähenemistä. Lähde: www.mielenterveystalo.fi.

Fakta: Kirjallisuutta taiteesta ja mielenterveydestä

Karina Sirkku-Kurz: Ungleichgewicht. Kehrer Verlag 2016. Vuoden valokuvataidekirja 2017 syömishäiriöistä.

Elina Järvi, Tiina Hotti ja Olga Poppius: Error – Mielen häiriöitä. Like 2016. Haastattelukirja mielenterveyshäiriöisistä, mukana viisi pop- ja rock-muusikkoa.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – Muistiinpanoja masennuksesta. S&S 2016. Kirjailija kertoo sairastumisestaan masennukseen.

Marko Annala: Värityskirja. Like 2016. Mokoma-yhtyeen nokkamiehen omaelämäkerrallinen romaani, jossa hän kertoo mm. masennuksestaan.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet