Teatteriarvostelu: Kotkan teatterin uutusnäytelmä kertoo tragedian julkeasti, suorasukaisesti ja viivantarkalla näyttelijäntyöllä — Voi kyllä kysyä, pitääkö kaikki ääliökohellus siirtää lavalle sellaisenaan

Ruusu Haarla: MeNaiset. Ohjaus Ruusu Haarla. Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová. Äänisuunnittelu Ruusu Haarla ja Tommi Leinonen. Valosuunnittelu Niklas Malinen. Rooleissa Lise Holmberg, Annuska Hannula, Anna Kuusamo ja Juho Markkanen. Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterin Naapuri-näyttämöllä 23. helmikuuta.

Niklas Malinen

Roolit ovat viivantarkkoja. Näyttämöllä ovat muun muassa Lise Holmberg ja Juho Markkanen.

Sukutarina lunastaa täydellisesti yhden lupauksensa. Kotkan kaupunginteatterin uutukaisen teemaksi on kerrottu trauman periytyminen, ja niin totisesti tapahtuu. Naisilla — ja miehillä — menee huonosti polvesta toiseen. Vanhat salaisuudet voivat pompahtaa pintaan, selittää vaikeuksia ja synnyttää uusia.

Ruusu Haarlan kirjoittama ja ohjaama näytelmä on tyypitetty tragikomediaksi. Itse asiassa se on silkkaa tragediaa, surua ja surkeutta, vaikka siinä on koomisesti esitetyjä kohtauksia ja vaikka saa myös nauramaan.

Se näyttää epämiellyttävän ja kauhean epämiellyttävänä ja kauheana.

Se on moderni tragedia. Ylevyys puuttuu, ruma on rumaa.

Selvyyden vuoksi on syytä heti kertoa, että vaikka näytelmässä on selvä naisnäkökulma, se ei todellakaan tee miehistä konnia.

Rikkoo normeja ja muotoja

Näytelmä rikkoo monia normeja ja muotoja. Rikkominen alkaa jo MeNaisten nimestä: kielen sääntöjen vastainen kirjoitusasu viittaa naistenlehtien maailmaan ja vihjaa, että tässä leikitellään ilmaisulla, tehdään samoja temppuja kuin mediassa ja kommentoidaan niitä.

Rakenne on pirstaleinen. Tarinan jännite ulottuu 1800-luvun lopulta nykypäivään, kenties eteenpäinkin. Aika kuluu epätahtisesti ja epäkronologisesti. Näkökulmat vaihtelevat. Ote on kerronnallinen.

Ilmaisu on suorasukaista, ronskia, brutaalia ja julkeaa. Se kumpuaa suoraan näytelmän sisällöstä. Se näyttää epämiellyttävän ja kauhean epämiellyttävänä ja kauheana.

Voi kyllä kysyä, kuinka tarkasti näyttämön tapahtumien pitää olla identtisiä tosielämän tapahtumien kanssa ja pitääkö kaikki ääliömäisyys siirtää sellaisenaan lavalle. Tabujen koettelu on vahva keino, ja esimerkiksi sukupuolielimen näyttäminen voi tuntua itsetarkoituksellisesta tehosteelta — vaikka pyrkimyksenä olisi kertoa kiertelemättä nöyryyttämisen tavoista.

Näytelmä myös hämmentää todellisuuden tasoja. Yhdessä kohtaa se esittää Kotkan kaupunginteatterin näytelmän esittämistä. Miksi? Tulee tunne, että tekijät eivät olekaan luottaneet työnsä vahvuuteen, joten he ovat pyrkineet maustamaan tarjottavaa pikku hauskuudella.

Anna Kuusamo jopa puhuu miehen äänellä

Rooleja on vaikka kuinka paljon, mahtuuhan jo suvun historiaan ihmisiä. Esittäjiä on neljä. Kaikilla on useita rooleja, ja keskeisillä henkilöhahmoilla on monta tulkitsijaa.

MeNaiset on näyttelijäntyön juhlaa. Se on myös muuntumisen juhlaa. Kaikki tekevät hienoa työtä.

Eniten häikäisee ehkä Anna Kuusamo. Hän muuttuu lapsesta aikuiseksi, naisesta mieheksi, hauraasta ja haavoitetusta puolustajaksi. Naapurin miehenä hän jopa puhuu miehen äänellä.

Mutta viivantarkkaa työtä tekevät muutkin. Esimerkiksi Lise Holmbergin kolmikymppinen työtön rokkari on vakuuttava tulkinta tyypistä, jonka aikuistuminen on jäänyt kesken.

Kuusamon ja Holmbergin lisäksi näyttämöllä ovat Annuska Hannula ja Juho Markkanen.

Laatikko paljastaa ja jättää salaisuuksia

Esityksen visuaalisesta ilmeestä vastaa Lucie Kuropatová.

Näyttämöä hallitsee laatikkomainen rakennelma. Ennen muuta se palvelee huoneena. Välillä katsoja näkee enemmän, mitä huoneessa tapahtuu. Välillä hän saa vain arvailla, välillä salaisuudet jäävät pimentoon.

Lavastus tukee MeNaisten maailman surullisuutta. Vaatteet sen sijaan antavat sijaa myös kauneudelle ja ajankuvan välittymiselle. |

Hyvää: Loistava näyttelijäntyötä.Huonoa: Joitakin turhia temppuja.Erityistä: Jälleen uusi, rohkea teos Kotkan kaupunginteatterissa.