Neljän tähden kauhua, luonnon ylistyslaulua, suomalainen queer-elokuva, porvariston hillittyä charmia sekä pikimustaa Trieriä — Lue arviot Kotkan perjantain ensi-iltaelokuvista

Jordan Peele kyseenalaistaa amerikkalaisen unelman. Marko Röhrin Luontosinfonia vangitsee täydellisesti hetkiä. Ranskalaiselokuvassa porvariston ilta ei kulje aivan odotetusti. Lars von Trier ei edelleenkään myönnyttele ketään. Katja Gauriloffin ensimmäinen näytelmäelokuva ei lavasta tilanteita.

Claudette Barius

Lupita Nyong'o tähdittää Oscarin Get Out -elokuvallaan voittaneen Jordan Peelen uutta kauhuelokuvaa.
Lupita Nyong'o tähdittää Oscarin Get Out -elokuvallaan voittaneen Jordan Peelen uutta kauhuelokuvaa.

Ajatuksia herättävää kauhua

Us (Yhdysvallat, 2019).

Ohjaus ja käsikirjoitus: Jordan Peele.

Rooleissa: Lupita Nyong'o, Winston Duke, Elisabeth Moss, Tim Heidecker, Yahya Abdul-Mateen II, Anna Diop, Evan Alex, Shahadi Wright Joseph.

Kesto: 116 min. K16.

Toissavuoden jättihitteihin kuulunut Get Out oli kulttuurillinen ilmiö Yhdysvalloissa. Pieni, hahmovetoinen kauhuelokuva käsitteli rasismia moniulotteisesti.

Elokuvan takana oli aiemmin sketsikomediasta tunnettu Jordan Peele, jolle kyseessä oli esikoisohjaus. Get Outin puskista tuleminen tehosti elokuvan tuoretta näkökulmaa hyvin koluttuun genreen.

Kun Peele ilmoitti seuraavasta kauhuelokuvastaan — joka myös ottaisi yhteiskunnalliset näkökulmat huomioon — ei sillä ollut enää fuksivuoden yllätystä etunaan. Nyt rima oli jo korkealla ja pienestäkin kompuroinnista voitaisiin vetää johtopäätöksiä, että Get Outin menestys oli vain onnenkantamoinen.

Onneksi Us osoittaa, että Peele on aidosti vaikuttava ammattilainen, joka hallitsee välineensä suvereenisti. Kakkoselokuvan paineet on ehkä painettu villaisella, koska Peele tuntuu selvästi elokuvantekijältä, jolla on sanottavaa ja selkeä visio sanomansa välittämisestä.

Lähtökohta muistuttaa hieman Get Outista. Käsitellään afroamerikkalaista kokemusta hyvin valkoisessa maailmassa. Teemalliset alavireet kulkevat samaan aikaan ilmiselvinä ja syvällä. Eri katsojat voivat poimia eri allegorioita, kun päähenkilöiden identiteetit ovat suurennuslasien alla.

Pariskunta, Adelaide (Lupita Nyong'o) ja Gabe Wilson (Winston Duke) ja heidän lapsensa (Evan Alex ja Shahadi Wright Joseph) matkustavat rantatalolleen. Tarkoituksena on nauttia kesästä ja ystävien (Tim Heidecker ja Elisabeth Moss) seurasta.

Kaikki muuttuu, kun perheen karmivat kaksoisolennot ilmestyvät kuvioihin.

Kaksoisolento-asetelmalla Peele haastaa päähahmonsa ja kansakuntansa miettimään historiaansa. Se avaa syviä arpia ja kyseenalaistaa amerikkalaisen unelman.

Elokuva toimii ensisijaisesti kauhuna. Toiseksi satiirina. Sen yhteiskunnalliset viitteet ovat osa tehokeinoa, mutta Peele ei nojaa pelkästään niihin. Elokuvan yleisesti pahaenteinen tunnelma kasvaa kasvamistaan ja purkautuu yllättävin tavoin.

Us kasvattaa elokuvantekijän kunnianhimoa tutkia mielen syvimpiä sopukoita ja repiä kaikki pelottavimmat mielikuvat kaikkien nähtäväksi.

Se, mitä elokuvasta lopulta kokee pelottavimmaksi, on katsojasta kiinni. Harva selviää kokemuksesta vavahtamatta.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Mestarillisesti ja syvällisesti punottua jännitettä.

Huonoa: Pientä tyhjäkäyntiä.

Erityistä: Peel voitti Get Out -elokuvallaan Oscarin parhaasta käsikirjoituksesta.

Teemu Liakka

Hirviemo ja vasa kuuluvat kauniin musiikin säestämän luontoelokuvan tähtiin.

Isänmaallisesti herkistävää luontoelokuvaa

Luontosinfonia (Suomi, 2018).

Ohjaus: Marko Röhr.

Kesto: 75 min. Sallittu.

Suomalaisen luontoelokuvan mestari Marko Röhr tuntuu aina — silloin kun ei ole tuottamassa kotimaisia elokuvia ja televisiosarjoja — tarttuvan tilaisuuteen painua suomalaiseen metsään tai veden pinnan alle oman intohimonsa pariin.

Hän on yhdessä kuvaaja Teemu Liakkan kanssa luonut suomalaisen luonnon ylistyslaulun. Kamera suunnataan kohti kansallisromanttisia maisemia, ja muun muassa joutsenet, karhut ja hirvet nousevat tarinan tähdiksi.

Nähdään klassista järvimaisemaa, uuden elämän kompurointia ja lumisia tuntureita. Eläimet vaihtelevat majesteetillisesta karhuemosta hauskasti luikertelevaan saukkoon. Röhrin tuntien pieneltä sukellusreissulta ei voida välttyä.

Tunteen kuohuilta on vaikea välttyä, kun Panu Aaltion Vantaan sinfoniaorkesterille, 40-hengen kuorolle ja solisti Johanna Kurkelalle säveltämä musiikki nousee.

Luontosinfonia on häpeilemättömän romanttinen Suomen luonnon esittelemisessä. Se nykii juuri oikeista sydänlangoista ja luo katsojaan ylpeyttä kauniista maisemistamme.

Usein kuvan täydellisyys, yhdessä eeppisen musiikin kanssa luo jopa turhan täydellisiä hetkiä. Liikutus voi muuttua huvitukseksi. Dramaattiset iskut voivat osua jopa liian napakymppiin.

Luontosinfonia sisältää täydellisesti vangittuja hetkiä. Se on ylistys Suomen luonnolle lähes korneissa mittasuhteissa.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Upeasti kuvattu. Musiikki.

Huonoa: Kaiken eeppisyys lipsahtaa pariin otteeseen jo liiallisuuden puolelle.

Erityistä: Röhrin muihin luontoelokuviin lukeutuvat Vedenalainen Islanti, Neljä elementtiä, Metsän tarina, Järven tarina ja Ailo — pienen poron suuri seikkailu.

Christian Geisnæs

Matt Dillon näyttelee inhasti sarjamurhaajaa Lars von Trierin mielipiteitä jakavassa elokuvassa.

Trierin oodi ihmisen kamaluudelle

The House that Jack Built (Tanska/Ranska/Saksa/Ruotsi/Belgia, 2018)

Ohjaus: Lars von Trier. Käsikirjoitus: Jenle Hallund, Lars von Trier.

Rooleissa: Matt Dillon, Bruno Ganz, Uma Thurman.

Kesto: 153 min. K-18.

Lars von Trier on aina haastanut katsojiaan ja haastanut mediaa elokuviensa ulkopuolella. Kyseessä on ongelmallinen mies joka on taistellut demoniensa kanssa hyvin näkyvästi. Tämä on nostanut kaiken valkokankaalle.

Siksi ei ole koskaan kovin järkyttävää mitä Trier päätyy tekemään — kuinka järkyttävä lopputulos sitten onkaan.

The House that Jack Built on kaksi ja puolituntinen elokuva sarjamurhaajasta. Se tuntuu olevan tavallaan myös vastaus Trieriä vastaan osoitetuista syytöksistä tämän nais- ja ihmisvihasta. Tavalliseen tapaansa ohjaaja ei kuitenkaan myönnyttele ketään. Suorastaan päin vastoin tuplaa panoksensa ja vuoraa kaiken pikimustalla komedialla, joka vain syventää katsojan hämmennystä.

Katsomiskokemus voi olla raskas. Ikävintä on siinä, ettei elokuva ole teemoiltaan tai toteutukseltaan haastava, vaan päätyy olemaan usein jopa flegmaattinen, ilman että se tuntuisi viestivän mitään merkittävää.

Matt Dillon on nappivalinta sarjamurhaajaksi. Tämä mielyttävän näköinen arkkitehtimies on oppikirjaesimerkki lajistaan. Ensimmäinen tappo syntyy emaskuloinnin johteesta. Sen tuoman tunteen myötä nälkä kasvaa.

Hetkittäin tuntuu siltä, kuin Trier olisi kirjoittanut omia tuntemuksiaan Bruno Ganzin kertojaäänen suuhun. Suoraa tarjoiltuna katsojalle. Mutta viesti on suttuinen: se on samalla lunastusta hakeva hätähuuto ja narsistisen neron uhous hölmölle maailmalle.

Ainakin Trier on yhä rehellinen.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Upeasti ja monimuotisesti muodostettuja ajatuksia.

Huonoa: Vastapainona paljon ankeutta.

Erityistä: Sijoittuu Yhdysvaltojen luodeosaan, mutta on kuvattu Ruotsissa ja Tanskassa Trierin lentopelon vuoksi.

Sanna Vanninen

elokuva baby jane maria ylipää roosa söderholm Pikin (Maria Ylipää) ja Jonnan (Roosa Söderholm) vuorovaikutus on luonnollista Sofi Oksas -filmatisoinnissa Baby Jane.

Paljastava Sofi Oksasen filmatisointi

Baby Jane (Suomi, 2019). Ohjaus: Katja Gauriloff. Rooleissa: Roosa Söderholm, Maria Ylipää, Nelly Kärkkäinen, Lauri Tilkanen. Kesto 93 minuuttia. K12.

Sofi Oksasen romaaniin perustuva elokuva näkee vihdoinkin päivänvalon. Projektia on työstetty kauan. Puhetta elokuvan tekemisestä oli jo viisi vuotta sitten. Alkuperäinen ensi-ilta oli 2017, kunnes elokuvan synnytys pitkittyi jo tämän vuoden puolelle.
Tarina seuraa uutta junantuomaa helsinkiläistä Jonnaa (Roosa Söderholm), joka rakastuu lumoavaan ja intohimoiseen — ehkä vähän vaaralliseenkin — Pikiin (Maria Ylipää). Kukoistava romanssi ei kuitenkaan ole ongelmaton. Energiaa sykkivän pinnan alla on syvää synkkyyttä.

Aiemmin dokumenttielokuvillaan Säilöttyjä unelmia ja Kuun metsän Kaisa kiitoksia keränneen Katja Gauriloffin ensimmäinen näytelmäelokuva ei tyylillisesti lähde lavastamaan tilanteita eikä pyydä näyttelijöiltään teatterikoulumaista ulosantia. Silloinkin kun kuvat on sommiteltu huolella ja niiden takana on narratiivia, päätyy kuvaaja Heikki Färm (toinen dokumenttien konkari) suorastaan pysäyttämään hetket valokuviksi.
Gauriloffin kokemattomuus näyttelijäohjaajana näkyy onneksi harvoin. Silti toisinaan tuntuu siltä kuin ohjaaja olisi pyytänyt näyttelijöitään ilmaisemaan jotakin hyvin monimutkaista hyvin lyyrisin tavoin. Tämä voi johtaa paatoksellisuuteen.
Onneksi Maria Ylipään ja Roosa Söderholmin vuorovaikutus tuntuu niin luonnolliselta, etteivät ylidramaattinen angsti ja intohimon heikkous muuta tärkeitä huomioita mielenterveysongelmista liian alleviivaaviksi.

Baby Jane ei ole ensimmäinen kotimainen queer-elokuva, mutta se on selkeästi eturintamassa ja sillä on jotakin sanottavaa. Elokuva nostaa esille asioita, jotka varmasti puhuttavat vähemmistöjen keskuudessa ja joiden pitäisi puhuttaa myös yleisemmin.
Yksi elokuvan parhaista puolista on sen asettaminen Kallioon. Tämä nuorten helsinkiläisten vapaamielinen kaupunginosa esiintyy monimuotoisena ja kiinnostavana paikkana, ja on suorastaan mahdotonta ajatella, että Baby Jane olisi sopinut elokuvana mihinkään muuhun lokaatioon. 

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Realistinen tyyli. Ylipään ja Söderholmin kemia. Kallio.

Huonoa: Päätyy toisinaan turhan ylidramaattisiin keinoihin.

Erityistä: Baby Jane -kirjan oikeudet on myyty yhdeksään eri maahan.

Luetuimmat

Uusimmat uutiset