ESSEE: Naiset haahuilivat talossa ja puutarhassa — Haminan kuntataiteilijan mukavuusaluekurssi haastoi miettimään, mitä on tanssi, mikä on teos ja mikä on esitys

Oliko touhussa järkea? Ehkä ei, mutta järki ei olekaan taiteessa olennaisinta.

ESSEE: Naiset haahuilivat talossa ja puutarhassa — Haminan kuntataiteilijan mukavuusaluekurssi haastoi miettimään, mitä on tanssi, mikä on teos ja mikä on esitys

Osallistuin Haminan kuntataiteilijan Anna Koskelan viikonloppukurssiin. Teemana oli mukavuusalue. Kaikki osanottajat olivat naisia. ”No yllätys!” huudahdeltiin ystäväpiirini illallisseurueessa, kun kerroin kokemuksia.

Kurssia voi kuvailla ainakin kahdella tavalla. Ensin vaikka sillä, miltä se luultavasti olisi näyttänyt, jos ylimääräisiä silmäpareja olisi ollut: Ensimmäisenä päivänä naiset makoilivat jumppapatjoilla Wanhan Työskin näyttämöllä ja liikuskelivat salissa ja koko talossa hiipien, ryömien, tasapainoillen, korkeuksiin kurkotellen — kuka mitenkin. Toisena päivänä he haahuilivat erään yksityistalon pihassa, sovitusti tietenkin, katselivat pilvien liikkeitä, ihmettelivät hämähäkinseittejä, sammalta, jäkälää, lehtien värin muuttumista ja lehtien alla piipertävää hiirtä. Musiikki soi.

Taide on ehdotus: maailmaa voi katsoa näin.

Siitä voi raportoida myös merkityksellisenä kokemuksena. Koska en ole kysynyt lupaa toisten kokemusten kertomiseen, kerron omastani. Minut viikonloppu haastoi taidefilosofisiin pohdiskeluihin.

Nykytanssin kehittyminen alkoi 1900-luvun alussa

Anna Koskela on tanssitaiteilija. Niinpä on loogista lähestyä hänen kurssejaan niitä tanssiin peilaten, vaikka esimerkiksi mukavuusaluekurssin esittelyssä ei ollut puolta sanaa tanssista. Tavoitteena oli löytää nautinnollisia liikkumisen tapoja ja olla suhteessa omaan itseen ja ympäristöön.

Mitä on tanssi? Mitä on nykytanssi, joka on Koskelan tulokulma lajiin?

Nykytanssin kehittyminen alkoi viime vuosisadan alussa. Tanssitaiteelle etsittiin uutta muotoa, jota baletin säännöt ja estetiikka eivät säätelisi. Liikkeiden ei välttämättä tarvitse olla kauniita eikä tanssijoiden langanlaihoja. Oma luovuus on olennaista. Lajin jossain kehitysvaiheessa ajateltiin, että koreografian pitää olla henkilökohtainen kannanotto, mutta sittemmin näkemys on muuttunut eli tanssija voi tanssia toisen luoman mestariteoksen. Suomen ensimmäinen ammattimainen nykytanssiryhmä Raatikko perustettiin vuonna 1972.

Haastattelin alkusyksystä Anna Koskelaa. Keskustelimme tanssin olemuksesta. Koskela sanoi siinä yhteydessä jotenkin niin, että kuten tauko on osa sävelteosta, liikkeiden välinen liikkumattomuus on osa tanssia.

Haminalaispihassa lehtien seassa patjalla paikoillani maaten mietin, kuinka pitkä voi olla sävellyksen tauko ja kuinka kauan liikkumattomuus voi jatkua, että teoreettisesti voitaisiin puhua teoksesta. Jos voitaisiin, jatkopohdinnoissa olisi mahdollista ratkoa, onko teos mestarillinen, hyvä, keskinkertainen, huono vai surkea.

Jo edesmennyt ansioitunut näyttelijä Tarmo Manni (1921—1999) yllätti yleisön jäähyväisnäytöksessään Kansallisteatterissa. Hän ei tehnyt siinä mitään. Tai teki: istui hiljaa paikallaan musiikin soidessa. En vertaa meitä Manniin. Viittaan vain tapahtumattomuuteen.

Ahjotuli heitti kerran hyvät ajatukset mereen

Jos pihaliikuskeluillamme olisi ollut yleisö, maksava tai ilmaiseksi tullut, kokonaisuutta olisi ehkä voinut pitää esityksenä. Jos joku olisi videoinut sen ja saanut Oudot otukset syksyn vaihtuvassa valossa -teoksensa tanssielokuvafestivaali Loikkaan, liikuskeluistamme olisi syntynyt ainakin yksi teos.

Mutta nyt ei ollut yleisöä, eikä kukaan tehnyt elokuvaa. Syntyikö teos? Oliko esitystä? Noin teoreettisesti.

Hetken taiteen olemusta mietin kerran kuvataiteilija Unto Ahjotulen kivienviskelyperformanssin äärellä. Tapauksesta on kauan, mutta se jäi mieleen.

Lappeenrantalainen Ahjotuli tuli Kotkaan ja heitti mereen 37 hyvää ajatusta. Ajatukset olivat runoja ja aforismeja, jotka oli kirjoitettu kiviin. Ahjotuli kutsui tapausta todistamaan luotsi (evp.) Jouko Koivistoisen, kuvataiteilija Olavi Heinon sekä toimittajan ja valokuvaajan. Kun meitä oli edes pieni yleisö, performanssi kävi kyllä teoksesta ja esityksestä. Entä sitten, jos todistajia ei olisi ollut?

Mukavuusalueviikonlopussa katseltiin maailmaa, monta kertaa konkreettisesti eri vinkkelistä kuin tavallisesti. Puutarhassa näytti muun muassa tällaiselta.

Taide on ehdotus

Viikonlopun kurssin kutkuttava ajatus oli mukavuusalueelle pyrkiminen. Se on radikaalisti vastavirtaa tavanomaiselle puheelle, jossa meitä patistetaan etsimään epämukavuusalueita. Etsimällä voi löytää yllättävää ja uutta — ja myös laajentaa viihtymisen paikkoja. Silti on hyvä kysymys, eikö ihmisen kannattaisi useimmin tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä ja oikealta.

Naiset siis haahuilivat talossa ja puutarhassa.

Oliko siinä järkeä?

Ehkä ei.

Taiteessa, sen harjoittamisessa tai sen harrastamisessa ei tarvitse järkeä ollakaan. Taide on ehdotus: maailmaa voi katsoa näin. Haminan kaupungin tapa jakaa taiteilija-apurahoja mahdollistaa katsomisen.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet