Kirja-arvostelu: Velmuilevan vanhan rouvan muistelmia — Kotkalainen Irja Sinivaara julkaisi suursaarelaisesta Sannista kertovan sarjansa kolmannen romaanin, joka tönii nykyistä vanhusajattelua

Irja Sinivaara: Tuulen alla. 281 sivua. Karisto 2019.

Raimo Eerola

Irja Sinivaaran uusi romaani itsenäinen jatko-osa kahteen edelliseen, Suursaaresta alkaneeseen kirjaan.
Irja Sinivaaran uusi romaani itsenäinen jatko-osa kahteen edelliseen, Suursaaresta alkaneeseen kirjaan.

Sannin tarinan päättävä ja pitkään odotettu romaani ei petä lukijaansa. Kuvaus hoivakodissa asuvasta yli 90-vuotiaasta velmuilijasta on nautittava. Tarina tönii sekä nykyistä vanhusajattelua että paljastaa päähenkilön menneisyyden tapahtumia.

Sanniin haluaisi tutustua muutenkin kuin kirjassa. Hän on terävä mielipiteiltään ja lumoavan itsepäinen. Tarina liittyy monien kirjailijoiden kuvaamiin erikoisiin vanhuksiin, mutta eroaa niistä menneisyyden muistelemisen kohdalla. Jokaisen, joka haluaa kirjoittaa elämäkerran, kannattaa lukea tämä kirja, koska se on hienon kirjallisen lukukokemuksen lisäksi kuin ilkikurinen oppitunti muistelmakirjoittamisesta.

Sanniin haluaisi tutustua muutenkin kuin kirjassa.

Kuolinsiivous pysäyttää miettimään omaa suhdetta kuolemaan

Teoksessa viehättää sekä kuolemaan valmistautuminen että menneisyyden muisteleminen. Kuolinsiivous ja siihen kuuluva almanakkojen läpikäyminen pysäyttää miettimään omaa suhdettaan kuolemaan ja menneeseen.

Välillä teos pomppii hämäännyttävästi menneestä nykyiseen. Salaisuuksia vilahtaa. Olisin halunnut tietää niistä enemmän. Jotkin Sannin miehen ja hänen asioistaan jäävät selvittämättä. Valittu kerrontatekniikka eli täydellisesti Sannin näkökulmasta kerrottu menneisyys on äärimmäisen taitavasti, suorastaan kiusoittelevasti kirjoitettu.

Pieni tiedonnälkä harmittaa. Vika lienee lukijassa, joka kaipasi jonkinlaista kaikkitietävää kertojaa kommentoimaan hieman enemmän sitä, mitä menneisyydessä tapahtui: Mitä aviomiehelle lopulta kävi? Entä ystävälle Lealle? Miksi Sanni ei muistele enemmän menneisyytensä pahimpia kolttosia?

Lukeminen rytmittyy hengityksen mukaiseksi

Irja Sinivaaran tapa käyttää kieltä on ihastuttava ja täsmällinen. Hänen tekstissään joutuu koko ajan pysähtymään kiintoisasti sorvattuun virkkeeseen tai mieli- ja kielikuvaan. Lukeminen rytmittyy hengityksen mukaiseksi.

 

Jotkut hakevat dekkareista hätkähdyttäviä tarinoita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tämän kirjan lukija saa nauttia hätkähdyttävistä ajatuksista: ”Onneksi muumimukit eivät puhu, vaikka kyllä niistä kuuluu omituista supinaa.”

Hyvää: Kaunis retki vanhan rouvan mieleen.

Huonoa: Tarina kiertyy samoihin asioihin.

Erityistä: Uusi kustantaja ei kerro, että kirja on toisen kustantajan julkaisemien kahden teoksen jatko-osa.

Kommentoidut