TEATTERIARVOSTELU: Äitiä ikävä, mutta elämä jatkuu — Karhulan työväennäyttämön Pikku Pietarin piha ei ehkä kasva huikeaksi elämykseksi, mutta välittää kyllä satuttavaa tematiikkaa

Aapeli — Jorma Kairimo: Pikku Pietarin piha. Ohjaus Hannele Kainulainen ja Arimo Haltsonen. Karhulan työväennäyttämön ensi-ilta 17.2. Arvio perustuu 21.2. olleeseen esitykseen.

Lotta Aaltonen

Esityksen tähti on Pietaria esittävä Jesse Snygg (keskellä). Isän roolissa on Mika Hytönen ja äitipuolen osassa Marjo Lehvä.
Esityksen tähti on Pietaria esittävä Jesse Snygg (keskellä). Isän roolissa on Mika Hytönen ja äitipuolen osassa Marjo Lehvä.

Lavastus johdattaa heti oikealle pihalle. Vanhojen, ei ihan huippukuntoisten puutalojen kortteli on niin aito kuin sisänäyttämölle ikinä pystyy rakentamaan. Kun ilta pimenee, yhdessä ja toisessa pienessä asunnossa syttyvät valot, vähitellen. Pihapiiri hengittää samaa ilmaa ja samaa rytmiä, vaikka ihmiset välillä ottavatkin yhteen.

Aapeli on nyt ajankohtainen Kotkassa kahdessa teatterissa. Kaupunginteatterin Antti Leskinen esittää loistavasti Meidän herramme muurahaisia ravintola Kairossa. Sille eräänlaiseksi kaikupuheenvuoroksi — vaikka ei varmaankaan tarkoituksellisesti — on valmistunut Kyminsuuhun Karhulan työväennäyttämön Pikku Pietarin piha.

Se ei ehkä kasva huikeaksi elämykseksi, mutta se kyllä välittää satuttavaa tematiikkaa.

Hannele Kainulaisen ja Arimo Haltsosen ohjaama esitys vie kuin viekin katsojansa samaan Aapelin maailmaan. Ollaan jossakin 1950-luvun pikkukaupungissa. Ihmisillä on vikansa ja vajavaisuutensa, mutta on myös lahjansa ja ansionsa. Kaikilla on arvonsa, mitä he ikinä ovatkin.

Jesse Snygg onnistuu erinomaisesti

Karhulan Pikku Pietarin piha on perushyvää harrastajateatteria. Se ei ehkä kasva huikeaksi elämykseksi, mutta se kyllä välittää satuttavaa tematiikkaa. Lapsi ikävöi kuollutta äitiään, vaikka uskaltaa katsoa eteenpäin ja haluaa selvitä niin kaveripiirissä kuin yleensäkin elämässä.

Jesse Snyggin esittämä Pietari onkin mainio tapaus. Nuori näyttelijä on selväsanainen, ilmeikäs ja vivahteikas esiintyjä, joka saa puheisiinsa asiaan kuuluvan komiikan: Pietarin jutut naurattavat, koska hän pikkuvanhasti toistelee aikuisten sanomisia ja tarpeen tullen muuntelee niitä. Jesse Snygg onnistuu erinomaisesti. Ainakin kokemukseen suhteutettuna hän on näyttämön kirkkain tähti.

Esityksessä on 18 roolia. Tehtävissä on eri-ikäisiä, pitemmän ja lyhyemmän uran harrastajia. Niinpä joukko ei ole taidoiltaan ihan tasainen, mutta se ei liiemmin häiritse.

Konkareista herkullisessa osassa paistattelee esimerkiksi Jari Lippo klassikkotalonmiehenä.

Liika touhukkuus rasittaa

Ohjaajapariskunta on ammattinäyttelijöitä. Arimo Haltsosella on vankka kokemus harrastajien, myös lasten ja nuorten, kanssa toimimisesta. Se näkyy. Lasten puuhailu on luontevaa, hyppäävät he sitten ruutua tai letittävät toistensa hiuksia. Se tuo lisäsävyjä.

Esitystä vähän rasittaa liika touhukkuus. Kohtauksista tulee sketsimäisiä, kun roolien hauskuus ja pontevuus korostuvat.

Voi olla, että touhukkuuden tuntuun vaikuttaa myös Kyminsuun näyttämön kopisevuus. Se tietysti on vain reunaehto, jonka kanssa on tultava toimeen.

Hyvää: Ohjaajien ideoima ja Yrjö Lenkkerin, Jari Lipon, Mika Hytösen ja Aarne Mansikkamäen toteuttama lavastus. Jesse Snyggin välittämä kuollutta äitiään ikävöivän pojan maailma.

Huonoa: Touhukkuus, sketsimäisyys.

Erityistä: Aapelia on nyt Kotkassa kahdessakin teatterissa.