Rakastetuita jazzklassikoita ylenpalttisesti

Kymi Sinfonietta.Johtajana ja puhallinsolistina Antti Rissanen.Solisteina Anna Inginmaa ja Juki Välipakka, laulu.Petri Puolitaival, saksofonit ja huilu.Kuusankoskitalon Kuusaa-sali 23.2.2017.

Sari Tauru

Antti Rissanen osoitti pasuunan varressa säväyttävää osaamista

Kymi Sinfonietta ei juuri toista itseään, eikä sen seurassa pääse ikävystymään. Juuri kun oli ”toipunut” varhaisromantiikan kaunosielutunnoista ja sen jälkeisestä Kalevala-annoksesta, ohjelmassa oli illantäysi ikivihreitä jazzstandardeja. Virkistävää ohjelmistopolitiikkaa!

Kuultu jazzilta oli runsas kaikin puolin. Ohjelmaa oli runsaasti, solisteja oli parin kolmen konsertin tarpeiksi, soittajia lavalla ylipäätään reilu satsi — välillä liikaakin, josta seurasi ajoittain miksaajan haastanut sointivyöry.

Kymi Sinfonietta ei juuri toista itseään, eikä sen seurassa pääse ikävystymään.

Illan tähtihetki? Kun Petri Puolitaival marssi lippalakissaan lavalle kantaen alttosaksofonia, joka oli nuhjaantuneen näköinen kuin olisi ollut autoremonttia tehneen rasvanäppiporukan väliaikaleluna, ehdin ajatella, että mitähän tästä tulee. Turhaan.

Ensimmäisen fraasi ja olin myyty. Mikä sointi, hunajaa ja rosoa upeassa suhteessa! Harlem Nocturne ja myöhemmin Misty olivat silkkaa nautintoa.

Juki Välipakka osoitti olevansa maamme kärkinimi miespuolisena jazzlaulajana: sävykkäät tunnelmat, näpsät improvisaatiot scat-jaksoineen, sulava yhteispeli muiden muusikoiden kanssa.

Anna Inginmaa osoitti lupaavia elkeitä. Hänellä oli säteilyä ja osaamista, lisäannos uskottavuutta tullee ajan myötä.

Janne Maaralan pianorepliikit pistivät höristelemään korvia, Jartsa Karvosen komppi toimi mainiosti ja ajoittain sopivasti päätä ylös nostaen, Sampo Tiittasen basso hävisi suurelta osin massan paljouteen.

Antti Rissanen kipparoi varmasti soittanutta Sinfoniettaa pätevin ottein ja osoitti pasuunan ja flyygelitorven varressa säväyttävää osaamista.

Hieno ilta, hieno soittajisto.

| Jukka Kumpulainen

Hyvää: Yllättävän toimiva yhdistelmä: eri genrejen ammattilaiset täydensivät toisiaan.

Huonoa: Enemmän ei aina ole parempi. Sointi turposi ajoittain liian täyteen kaikkea.

Erityistä: Monipuolisuutta Sinfoniettan riveistä: Visa Haarala ja Raymond Cox jazzsooloja soittamassa. Ja hyvin.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.