Teatteriarvostelu: Mainingin kuisketta ja elämän kuohua — Kotkan juhlanäytelmä saa ainakin osan katsojista kyyneliin, vaikka taiteilijatarinoita on nähty usein ennenkin

Ari-Pekka Lahti: Junnu – Sydämeni tänne jää. Ohjaus Miko Jaakkola. Musiikin sovitus Ari Ismälä. Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová. Rooleissa Osku Haavisto, Lise Holmberg, Kari Kukkonen, Antti Leskinen, Miia Maaranen, Juho Markkanen, Ella Mustajärvi, Jarkko Sarjanen ja Miikka Tuominen. Bändissä Ari Ismälä, Harri Heininen, Mika Huusari, Vesa Kuitunen, Jonas Mäki ja Wiljami Salminen. Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterissa 10.11.

Raimo Eerola

Näyttämöä hallitsee rakennelma, jota pitkin pääsee vaikka minne. Se on laituri, silta, katu ja pöytä.
Näyttämöä hallitsee rakennelma, jota pitkin pääsee vaikka minne. Se on laituri, silta, katu ja pöytä.

Ehkä Junnu — Sydämeni tänne jää on juuri sellainen juhlanäytelmä, joka Kotkan kaupunginteatterin piti tehdä. Ensi-illassa osa yleisöstä liikuttui kyyneliin, ja tulevien esitysten vapaiden paikkojen niukkuus osoittaa, että se vastaa kysyntään. Rantamainingin kuiske herkistää.

Voi olla, että Ari-Pekka Lahden kirjoittamasta musiikkinäytelmästä ei tule valtakunnallista hittiä. Se tuntuu nimenomaan Kotkaan tehdyltä, Kotkan teatterin ja Juha Vainion juhlavuoden siivittämältä. Mutta teatterin kuuluukin tehdä myös tiettyyn paikkaan ja tiettyyn aikaan liittyviä esityksiä.

Esitys puhuu symboleilla, eikä kaiken tarvitse olla kirjaimellisesti totta.

Näytelmän juoni on mitä yksinkertaisin. Nuori mies etsii itseään, rakastuu, menee naimisiin, tärvää parhaita vuosiaan uraan ja alkoholihuuruiseen rypemiseen, tulee avioero, tulee uusi elämänvaihe, ja sitten mies kuolee liian varhain. Tarinan raamit eivät siis ole kovin yllätykselliset, ja Junnun elämäkerran pinta on varmasti monelle tuttu.

Mutta Junnu-näytelmä ei nojaakaan päähenkilönsä ulkoisten ja todennettavien elämänvaiheiden jännittävyyteen. Ne ovat kehys, joiden sisällä kulkee varsinainen lanka. Näytelmä haluaa olla taiteilijatarina. Se kertoo lauluntekijän sisäisestä maailmasta ja rakastettujen laulujen synnystä.

Juuri ne laulut — todellisine ja kuviteltuine syntytarinoineen — myös teatteriesityksessä koskettavat. Paikallisia taiteilijatarinoita Kotkan teatterissa on kerrottu paljon, niin että sellainen ei sinänsä kovasti hätkähdytä.

Kaikkea ei tarvitse uskoa kirjaimellisesti

Näyttämölle levittäytyy Kotka. Näyttämöä hallitsee rakennelma, joka on ennen muuta laituri mutta joka voi olla myös silta mihin tahansa, Pariisin katu tai vaikka pöytä. Taustalle heijastuu merta ja vanha vesitorni. Toisin kuin todellisuudessa, torni välkyttää majakan valoja.

Lucie Kuropatován komea lavastus on ensimmäinen vihje tyylilajista. Esitys puhuu symboleilla, eikä kaiken tarvitse olla kirjaimellisesti totta.

Miko Jaakkolan ohjaama Junnu leijuu irti realismista. Elävät ja kuolleet tapaavat toisiaan, eri ajat liimautuvat päällekkäin, ja esityksen esityksellisyyttä korostavat myös erilaiset kertojanroolit.

Kertojat, esittäytymiset ja todellisuuksien kerrostumat toimivat pääasiassa hyvin. Tosin johdantojakso venyy pitkäksi, muka-kiistely pääosan esittäjästä on melkein tylsä.

Kotkan taiteilijatarinoista ainakin parissa Junnu on ollut mukana. Juhlanäytelmä asettuu jatkumoon, jossa ovat Jukka Virtasen Albatrossi ja Heiskanen ja Pekka Mandartin Keisarikunta.

Aikanaan ravintola Kairossa esitettyyn supersuosittuun Albatrossiin sen linkittää tietenkin samasta maaperästä saatu musiikki, tarinakin. Tuoreemman Keisarikunnan kanssa yhteisiä nimittäjiä ovat esimerkiksi ravintola Fennia ja siellä soittaneet muusikot. Myös Junnu-näytelmässä heiluu kruunupäinen keisari Miettinen. Jos Kotkan populaarimusiikin historiaa ei tunne, henkilögalleriassa vilahtelevat miettiset ja kauppiset voivat jäädä arvoituksiksi.

Kari Kukkosen hieno roolityö

Junnua esittää Kari Kukkonen. Roolityö on hieno. Kukkonen ui nahkoihin, jotka voi kuvitella oikealle Junnulle kuuluneiksi. Hän ottaa olemuksen, jossa hän alkaa näyttää Junnulta. Hän laulaa karheasti, roolin mukaisesti.

Inhimillisissä lähipiirin rooleissa ovat Lise Holmberg, Antti Leskinen ja Miia Maaranen.

Henkilöitä kyllä riittää myytinomaisuutta myöten, ja monella näyttelijällä on monta roolia.

Musiikissa on elämäntyön kuva

Musiikki on tietenkin valittu Vainion tuotannosta, sekä hänen sävellyksistään että toisten säveltäjien hänen sanoituksiinsa tekemistä.

Mukana on muun muassa sellaisia kappaleita kuin Vanhojapoikia viiksekkäitä ja Kotkan poikii ilman siipii. Ne ovat rakastettuja, mutta niiden valinnassa on vaaransa. Kotkan poikii on paikallinen kansallislaulu, joka näyttämöllä voi muuttua sekä pateettiseksi että banaaliksi. Riski kasvaa sitä suuremmaksi, mitä tiuhemmin sen melodia soi.

Nyt, kun Kotkan poikii Ari Ismälän sovituksessa liukuu yhteen näytelmän nimikappaleen, Veikko Samulin sävellyksen kanssa, tulos on pakahduttava. Se on elämäntyön kuva.

Hyvää: Laulujen koskettavuus ja Kari Kukkonen Junnun roolissa. Huonoa: Läpätykseksi venyvä johdanto. Sitä paitsi taiteilijatarinoita Kotkassa on esitetty vaikka kuinka paljon.

Erityistä: Kantaesitys.