Runoilijaviitan kääntöpuoli

Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä. WSOY 2017. 597 s.

Runoilijaviitan kääntöpuoli

Elämäkerturi Panu Rajala kartoittaa Eino Leinon (1878—1926) keskeiset elämänvaiheet lapsuudesta kuolemaan. Hän pohtii perheen ja Leinolle tärkeiden ihmisten merkitystä ja esittelee laajasti tuotantoa. Hän solmii havaintonsa aatehistorialliseen viitekehykseen valottaen Suomen henkistä ilmapiiriä 50 vuoden ajalta.

Tekstimassa on laaja. Pitääkseen lukijan kiinnostuksen vireillä Rajala vaihtelee lukujen painotusta rakkaus- ja ihmissuhteiden kuvailusta yhteiskunnallisten ja poliittisten tapahtumien selvittelyihin ja kulttuurielämän debatteihin. Painopisteiden vaihtelu keventää, mutta toistolta ei vältytä.

Kerronta on voimakasta, ja tyyli räväkkää. Rajala pelkistää, värittää ja tekee rohkeita johtopäätöksiä. Helkavirsien (1903) analyysia: ”Nuori Leino olisi pitänyt länkkäreistä, jos elokuvia olisi ollut. Hän harrasti väkivaltaisia ratkaisuja, ratsuja ja leiritulia, alakuloisia lauluja.”

Läheisiin ihmissuhteisiin Leino ei sopeutunut. Hän oli Rajalan mukaan rakkausfriikki, joka oli parhaimmillaan etäisenä kirjerakastajana. Kestävin ihmissuhde oli kirjailija L. Onervaan, josta suhteen alussa tulee ”virtuaalinen lemmenkumppani huohottavaan kirjeseksiin”.

Kolme epäonnista avioliittoa ja suhde Aino Kallakseen eivät elinikäistä ystävyyttä murentaneet. Maaninen työtahti tarjosi pakopaikan onnettomista lähisuhteista, ja päiväkausien juhlinta vieroitti arkielämästä.

Leino oli valkoisen Suomen runoilija. Hän pelkäsi punikkeja, ihaili varauksettomasti saksalaisia ja odotti kuningasta. Hän runoili vuosikausia sota- ja voitonrunoja vuoden 1918 tapahtumista, ja taiteilijatoverit vaihtuivat sotaherroihin ravintolailtojen kumppaneina. Teosofisen Sunnuntai-lehden päätoimittajasta tuli ajan myötä aatteiltaan yhä ristiriitaisempi.

Juhlittu ja palkittu Leino sai runsaasti kielteistä kritiikkiä tuotantonsa epätasaisuudesta ja rönsyilevyydestä. Tekstin tuottaminen oli vaivatonta, mutta karsimiseen ja viimeistelyyn eivät aika eivätkä kiinnostus riittäneet.

Leino saattoi yhden vuoden aikana julkaista kuusi teosta ja 100 pakinaa muun lehtikirjoittelun lisäksi. Hän oli runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija, esseisti, pakinoitsija, kriitikko, kääntäjä ja toimittaja. Hän uudisti suomalaista teatteria ja käänsi maailmankirjallisuuden klassikoita. Hän visioi, ideoi ja debatoi. Aivot työskentelivät 24 tuntia vuorokaudessa.

Viimeiset vuotensa alkoholisoitunut ja sairas Leino vietti lepokodeissa ja yksityisten ihmisten hoivissa. ”Kirjaton ja karjaton” runoilija eli ihmisten hyväntahtoisuuden varassa.

| Sisko Nampajärvi

Hyvää: Virvatuli avartaa ja syventää näkemystä Leinosta. Jukka Kukkosen valitsemat kuvat ovat hieno lisä sisältöön.

Huonoa: Unohduksiin jääneiden romaanien juoniselostukset turhan yksityiskohtaisia. Värikäs kielenkäyttö johtaa joskus ylilyönteihin.

Erityistä: Panu Rajala dokumentoi Leinon kuolinsyyksi syfiliksen. Vuosikymmenten spekulaatiot saatu vihdoinkin päätökseen.

Osallistu keskusteluun

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.