Teatteriarvostelu: Kotkan Ikitähdessä on tunnekosketuspintoja mutta myös turhia sketsejä

Mikko Koivusalo: Ikitähti — Annikki Tähden tarina. Ohjaus Pia Lunkka. Kapellimestari Ari Ismälä. Koreografia Osku Heiskanen. Pukusuunnittelu Anne Hannula. Visualisointi Paula Penttilä. Äänisuunnittelija Tommi Leinonen. Rooleissa Annuska Hannula, Lise Holmberg, Ella Mustajärvi, Juho Markkanen, Antti Leskinen, Miikka Tuominen, Miia Maaranen, Ari Ismälä ja Kari Kukkonen. Orkesterissa Sirkku Mantere, Wiljami Salminen, Jonas Mäki, Harri Heininen ja Ari Ismälä. Musiikkinäytelmän kantaesitys Kotkan kaupunginteatterissa ravintola Kairossa 13. huhtikuuta.

Tommi Mattila

Annikki Tähti näytteli Pelastusarmeijan upseeria Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä. Se on mukana myös Ikitähdessä.

Lajityyppi on Kairon näyttämöltä ja Kotkan kaupunginteatterista muutenkin mitä tutuin. Populaarimusiikin tähtien tarinoita heidän tunnetuiksi tekemillään kappaleilla siivitettynä on tuotettu lavalle yhä uudestaan. Niistä tulee yleensä teatterin parhaita hittejä, niitä rakastetaan, ja genrestä innostumattomat hyvinkin huokaavat, että joko taas.

Ikitähdessä on kuitenkin paljon, mikä riisuu aseita ”joko taas” -asenteisilta. Lise Holmberg, toinen pääosan esittäjistä, totesi jo syksyllä tehtävään valmistautuessaan, että hän laulaa äitinsä sukupolvelle ja että esityksessä on monia tunnekosketuspintoja.

Pääroolin jakaminen kahtia tehostaa henkilökuvan kaksoisvalotusta, vaikka kumpikin tulkitsijoista saa esittää henkilöään niin huipulla kuin vastoinkäymisten hetkellä.

Sukupolvikulmaan voi uskoa, ja tunnekosketuspinnat ovat vahvasti totta.

Kepeys ja riipaisevuus mahtuvat samaan esitykseen

Mikko Koivusalon kirjoittama näytelmä piirtää kuvan naisesta, joka ensin oli tarmokas mutta tavallinen konttorin tyttö, josta sitten tuli nimensä mukainen juhlittu mutta itseään korkeuksiin korottamaton taiteilija ja joka lopulta oli hoivakotiin sijoitettu köyhä rouva Ei-kukaan.

Käsikirjoitus kuljettaa tarinaa erilaisiin maailmoihin. Pia Lunkan ohjaus vielä kirjavoittaa maailmoja. Välillä Ikitähti on kepeää musiikki-ilottelua, välillä se riipaisevaa tragediaa, välillä se liioittelevien ilmaisujen show’ta.

Kepeys ja riipaisevuus mahtuvat kyllä samaan esitykseen. Ne ovat elämän, sen eri vaiheiden ja tarkastelukulmien puolia. Näytelmästä hehkuvat nuoruuden unelmat, ja avautuva viihdeura käy hyvinkin myös yleisemmin haaveiden ja odotusten symboliksi. Näytelmä näyttää, millaista vanhuus, unohtaminen ja unohtuminen voi olla. Tästä jännitteestä kasvaa tarinan voima.

Sen sijaan sinänsä hupaisat kohtaukset, esimerkiksi entisten ystävättärien paikalle törmäämiset, ovat kuin eri esityksestä. Sirkat ja tyynet muuttuvat parodiahahmoiksi, he ovat kuin vanhan Suomi-filmin Sandra ja Serafiina tai sketsisarjan pellet.

Pääroolin jakaminen kaksoisvalotusta

Upeinta Kotkan Ikitähdessä on Annikki Tähden kaksi tulkintaa. Nuorempaa Annikkia esittää Annuska Hannula, vanhempaa Lise Holmberg. Kumpikin laulaa vakavan ylväästi, kummankin Annikki on pohjimmiltaan vakavan ylväs.

Hannula on itse nuoruuden raikkaus. Hän nauraa, laulaa ja säteilee — sekä roolihenkilönään että näyttelijänä.

Holmbergin kaikesta ilmaisusta huokuu, että elämässä on myös tummia sävyjä. Se kuuluu myös hänen laulustaan.

Pääroolin jakaminen kahtia tehostaa henkilökuvan kaksoisvalotusta, vaikka kumpikin tulkitsijoista saa esittää henkilöään niin huipulla kuin vastoinkäymisten hetkellä.

Onko joka henkilö tarpeen?

Muilla näyttelijöillä on sitten joukko suurempia ja pienempiä rooleja. En ole ihan varma, onko jokainen viihdebisneksen toimija nimeltä mainittuna näytelmässä välttämätön, varsinkin jos tehtävänä on lähinnä näyttäytyä katsomolle. Ilman muuta viihdemaailman edustajia pitää olla, ja koukkaus Aki Kaurismäen elokuvaan on perusteltu jo siksi, että se on monelle vähän nuoremmalle linkki Tähden tarinaan.

Sivurooleissakin on hauskoja, satuttavia ja elämänmakuisia tulkintoja.

Mukana tietysti kaikki kultalevykappaleet

Musiikkinäytelmässä soivat lukuisat Annikki Tähden laulamat iskelmät, tietysti myös hänen kultalevykappaleensa Muistatko Monrepos’?, Kuningaskobra ja Balladi Olavinlinnasta. On hauskaa, että ne saavat jokainen omanlaisensa osan esityskokonaisuudessa.

Ari Ismälän viisihenkinen orkesteri soittaa noin 30:tä soitinta. Orkesteri antaa ryhdin esitykselle.

Mutta orkesteri saa myös eräänlaisen kertojan osan. Viulu tai huuliharppu kuljettaa kuulijaansa tapahtumien tunnelmiin, kenties johonkin aiemmin tapahtuneeseen, tietää jotain, mitä muuten ei tiedetä.

Satuttavimmillaan musiikki on kuitenkin lopuksi, kun kaikki laulavat ilman säestystä. |

Hyvää: Annuska Hannula ja Lise Holmberg nuorempana ja vanhempana Annikkina.

Huonoa: Parodiahahmojen sotkeminen tarinaan.

Erityistä: Jälleen yksi kotimainen uutuus Kotkan teatterissa.