Teatteriarvio: Miten minä aina etkä sinä koskaan

Anna Krogerus: Yksin sinun. Ohjaus Jarno Kuosa. Lavastus ja pukusuunnittelu Iita Torvinen. Valosuunnittelu Paula Penttilä. Äänisuunnittelu Tommi Leinonen. Rooleissa Eeva Hautala ja Mikkomarkus Ahtiainen. Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterin Naapuri-näyttämöllä 21. syyskuuta.

Raimo Eerola

Visuaalisesti esitys on jokseenkin pelkistetty. Sekin jättää tilaa Mikkomarkus Ahtiaisen ja Eeva Hautalan näyttelijäntyölle.
Visuaalisesti esitys on jokseenkin pelkistetty. Sekin jättää tilaa Mikkomarkus Ahtiaisen ja Eeva Hautalan näyttelijäntyölle.

Eläminen on vaikeaa. Erityisesti jonkun toisen kanssa eläminen on vaikeaa.

Sitä käsittelee Anna Krogeruksen näytelmä Yksin sinun.

Yhteiset lakanat edustavat monitasoisesti yhteistä elämää.

Se ei ole varsinaisesti tragikomedia, niin kuin Krogeruksen monet näytelmät ovat. Se on eräänlainen arjen absurdeista kohtauksista — ja melkein raivokohtauksista — koostuva sketsisarja, jonka on lomaan kuitenkin ujuttuu ylevän tyylinen tragedia. Naurunpyrskähdysten rinnalla esitys tarjoilee katarttista nautintoa.

Vedetään lakanoita

Leena ja Jarimatti ovat pariskunta, jolla sivusta katsottuna voisi mennä todella hyvin. Ei kuitenkaan mene. Kumpi heistä on hullumpi?

Ainakin Jarno Kuosan ohjauksessa pariskunnan nainen vaikuttaa ihmiseltä, jota tekisi mieli kehottaa suhtautumaan asioihin vähän maltillisemmin. Ei kaikki toisen tekeminen voi olla aina väärin. Mies kerää sympatioita, mutta ei hänkään mikään täydellinen sankari ole. Itse asiassa hän ei ollenkaan oivalla vaimonsa haaveita, pettymyksiä ja tarpeita — koska vaimo ei puhu niistä. Esitys pystyy kuin pystyykin vaihtelemaan myötätunnon kulmaa.

Arkisia ristiriitoja peilaa lakanoiden vetäminen. Se on mainio tapa esittää kaiken sujumista ja sujumattomuutta. Yhteiset lakanat edustavat monitasoisesti yhteistä elämää. Se, miten niitä ravistellaan, nyitään ja viikataan, tarjoaa joka väliin paikkoja huomautella, miten meillä on aina tehty ja mitä teillä ei vieläkään osata, miten minä aina etkä sinä koskaan. — Sitä paitsi tekstiilien käsittely on kaunista näyttämöliikettä, melkein tanssia.

Mies naisena töpsyttelee kosteusvoidetta

Yksin sinun on näyttelijöiden näytelmä.

Leenaa ja Jarimattia esittävät Eeva Hietala ja Mikkomarkus Ahtiainen. He tulkitsevat kyllä kaikki muutkin henkilöt, jotka heidän tarinaansa kuljettavat.

Leenana ja Jarimattina kumpikin on varsin realistinen hahmo, tavallisuutta huokuva. Muut roolit antavat rutkasti sijaa irrottelulle. Kun Hautala esittää miehensä kaveria tai Ahtiainen vaimonsa ystävätärtä, siinä pääsee tyypittelemään mieheyttä ja naiseutta. Toisen sukupuolen tulkintoina kuvista tulee kepeitä karikatyyrejä, lähes kliseitä. Itse asiassa kliseetä lähestyvä ratkaisu toimii, kyseessähän on Leenan ja Jarimatin näkemys puolison kaverista. Kyllä se naurattaa, kun Ahtiainen naisena kääräisee päähänsä pyyheliinan ja töpsyttelee kasvoilleen kosteusvoidetta, naurattaa paljon enemmän kuin naisen esittämänä.

Esityksen muut ulottuvuudet, vaikkapa visualisointi, saavat nekin tehdä tilaa näyttelijäntyölle. Iita Torvisen lavastus on pelkistetty, ja myös puvustus tukeutuu paljolti yksinkertaisuuteen. Leenan ja Jarimatin leimallisimmat asut ovat neutraaliutta tihkuvan valkoiset, ja niitä vasten värikkäät kylpytakit, kesäiset kukkamekot ja huolitellut neuleet tietysti tehostavat viestiään.

Takaumia ja tulevaisuudenkurkistuksia

Ohjaaja ja näyttelijät arvioivat ennen ensi-iltaa, että näytelmän huumori syntyy muun muassa tunnistettavuudesta. Totta!

Terävän vaikkakin pinnaltaan yksinkertaisen sanailun ohella realismin ja kronologian rikkominen estää tehokkaasti sen, että näytelmästä tulisi tylsä psykodraaman lähtötilanne. Tässä ja nyt -ongelmien ja -ilojenkin seassa on takaumia, tulevaisuudenkurkistuksia, unelmia, kaipuita ja mystisiä kosketuksia.

Vanhuuskuvitelmat ja -kuvat ovat kyllä turhan latteita. Ajatus Leenasta mummona on kuin aapiskirjan sivuilta. Ei kaikista 70-, 80- tai 90-vuotiaista tule virttyneessä villatakissa ja reinot tai ainot jalassa laahustavia, verkkaisesti sanailevia vanhuksia. |

Hyvää: Vaikuttavinta on Leenan suru. Oikea musta raita tehostaa näytelmää, joka muuten rakentuu arjen absurdeista kohtauksista.

Huonoa: Jotkut kuvitelmien kuvat ovat kovin kliseisiä.

Erityistä: Esitys alkoi ramppia madaltaen. Näyttelijät tulivat näyttämölle, jutustelivat yleisölle ja liukuivat näytelmän maailmaan.

Luetuimmat

Uusimmat uutiset