Pääkirjoitus: Digiyhteiskunta luo eriarvoisuutta

Koronakevään jälkeen keskusteltiin valtavasta digiloikasta, jonka Suomi monin muiden maiden tavoin onnistui tekemään, kun epidemia levisi maailmalla ja maahamme.

Valtava määrä ihmisiä siirtyi työskentelemään koteihinsa, opetus siirtyi videoyhteyksien päähän ja muun muassa kansalaisopistojen kursseja pidettiin video-opetuksena aiheesta riippumatta.

Asiat hoituivat, työt tulivat tehtyä ja yhteiskunnan rattaat pyörivät, vaikkakin hieman onnahdellen.

Koronan mukanaan tuoma digiloikka kertoi, kuinka valmiita me olemme hyvin lyhyessä ajassa suureenkin muutokseen. Se on hyvä asia.

Kolikolla on myös toinen puoli. Digiosaaminen vaatii osaamisen lisäksi myös laitteet, joita kaikilla ei ole mahdollista hankkia.

Maanantaina (Yle 3.8.2020) kerrottiin, että Suomessa on noin puoli miljoonaa ihmistä, joilla ei ole varaa hankkia digilaitteita tai taitoa käyttää niitä. Nämä ihmiset kokevat eriarvoisuutta ja pelkäävät syrjäytyvänsä yhteiskunnasta.

Tuo pelko ja tunne on otettava vakavasti. Kysymys on kansalaisoikeudesta samalla tavalla kuin meillä on oikeus oppia lukemaan.

Vähävaraisten perheiden lapsilla, vanhemmalla väellä tai maahanmuuttajilla pitää olla yhtäläiset mahdollisuudet oppia, hoitaa asioitaan ja kuulua joukkoon kuin muullakin väestöllä.

Lasten ja nuorten pelko syrjäytyä tai tulla jopa kiusatuksi älylaitteiden puuttumisen vuoksi, on kohtuuton taakka kannettavaksi. Vielä kohtuuttomampi tilanne on, jos älylaitteiden puuttuminen on lapselle este opetukseen osallistumiseen.

Yhteiskunta ja sen toimintatavat muuttuvat, mutta samaan aikaan yhteiskunnan tehtävä on varmistaa, että kaikilla sen jäsenillä on yhtäläiset mahdollisuudet pysyä kehityksessä mukana.

jaana.rautio-teijonmaa@kaakonviestinta.fi