Lukijalta: Oletko koskaan todella elänyt?

Oletko koskaan peitellyt tunteitasi peläten, että näyttäisit hölmöltä? Oletko koskaan itkenyt niin, ettei itkusta tule loppua, pyyhkinyt kyyneleet hihoihin?

Paennut paikalta tietäen, että vastaantulijat huomaavat kyllä kaiken. Viipyviä katseita, muita hämmästyneitä. Ja ihmiset miettivät: mikä tuota vaivaa? Ja sinä pakenet niin kuin viimeistä päivää.

Tunteet vain tulevat, koska me olemme inhimillisiä olentoja. Muuten olisimme pelkkiä kuoria, käveleviä, ajattelemattomia.

Yksinkertaisesti me emme olisi mitään. Ihminen on inhimillinen, kaiken tunteva ja kaiken kokeva. Emme voi paeta tulevaisuutta, joskus emme myöskään menneitä.

Nykyisyys on tässä ja nyt. Nyt voi tulla jotain parempaa.

Sanotaan, että lapset itkevät, mutta kyllä vain niin on, että me aikuisetkin. Tunteet ja itku eivät koskaan katso ikää.

Hautajaisissa itketään, niin myös häissä. Voidaan siis itkeä surusta tai sitten vuotavista onnenkyyneleistä.

Oletko sinä koskaan saanut ketään itkemään? Tahallasi tai tahattomasti? Anteeksipyyntöäkö olet etsinyt niin kauan, että lopulta sekin unohtuu? Juuri silloin, kun vuodatetut kyyneleet on jo pyyhitty, kehottaisin pysymään kaukana. Arvet ovat jo tulleet ja umpeutuneet, ei enempää kyyneleitä. On unohdettava, jotta jaksaa eteenpäin.

Mutta entä sitten rakkaus? Tuo tunteista suurin. Rakastaa voi niin, että itku tulee, mutta pelkästä ilosta ja onnesta. Sieltä tulevat suurimmat tunteet, kyynelkanavat ovat auki, herkkä ihminen paljastuu maskin takaa. Ja maski pestään pois tai piiloudutaan sen taakse. Kyllä niitä kyyneleitä riittää koko maailmalle.

Jaetaan siis onnenkyyneleitä kaikkialle. Ja rakastetaan niin, että itku tulee.

Päivikki Puonti, Hamina