Lukijalta: Avohakkuista luopuminen odottaa porkkanaa

Toukokuussa luontojärjestöjen edustajat käynnistivät avohakkuiden kieltoa koskevan kansalaisaloitteen. Sen uskoisi menevän läpi. 70 prosenttia suomalaisista karsastaa avohakkuita.

Avohakkuu on osa saksalaista lohkometsätalouden oppia. Kestävän metsätalouden isä Hans Carl von Carlowitz antoi 1713 opille perusohjeen: ”Puuta ei saa hakata enempää kuin metsät kasvavat”.

Rahoitukseen voisi ottaa mallia 1960-luvulla kehitetystä metsänparannuslainasta.

Ohje ei toteutunut Saksan poimintahakkuissa. Metsätiede ei osannut laskea monikerroksisen metsän puunkasvua eikä hakkuun ylärajaa. Hakkuut jatkuivat holtittomina. Saksa ajautui Euroopan historian synkeimpään metsien hävitykseen.

Saksa siirtyi 1800-luvulla lohkometsätalouteen. Sille metsätiede osasi ennustelaskennan. Hävitettyjä metsäalueita viljeltiin lohkoittain. Ne istutettiin kuuselle. Vuosien saatossa kuusikkoa harvennettiin. Lohko avohakattiin 70 vuoden iässä ja viljeltiin uudelleen.

Lohkoviljelyssä von Carlowitzin ohje toteutui. Puun kasvu ylitti vuotuiset hakkuut. Saksa nousi metsien hävityksen tilasta EU:n johtavaksi metsämaaksi, 3 663 miljoonalla kuutiollaan (2015).

Meidätkin luokiteltiin 1800-luvulla metsien hävityksen maaksi. Nousimme silti lohkometsätaloudella sadan vuoden aikana EU:n neljänneksi metsämahdiksi (Saksan, Ruotsin ja Ranskan jälkeen). Meillä kasvaa nyt puuta 2 400 miljoonaa kuutiota.

Puun kasvultaan lohkometsätalouden satavuotiset näytöt ovat musertavia. Onko talousmetsien jatkuvalla kasvatuksella enää mahdollisuuksia?

Metsätiede kehittyi tietokoneiden myötä. Pystymme nyt ohjeistamaan jatkuvan kasvatuksen vuosihakkuut niin, että ne eivät ylitä metsän vuosikasvua.

Optimaalisesti hakaten poimintahakkuilla yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin lohkometsätaloudessa. Kasvuopillisesti jatkuva kasvatus ja lohkometsätalous ovat tänään tasavertaisia.

Talousopillisesti tasavertaisuutta ei ole. Euroina laskien avohakkuu on keskiverron metsätilalle houkuttelevin tapa myydä ja teollisuudelle huokein tapa hankkia puuta. Kun nykykonein siirtyy avohakkuusta poimintahakkuuseen, metsätilaa uhkaa puun myyntihinnan pudotus. Se on arviolta 20 prosentin tasoa.

Metsätiloille avohakkuista luopuminen on rahallisesti sitä luokkaa, että yhteiskunnan on tarjottava porkkanaa.

Rahoitukseen voisi ottaa mallia 1960-luvulla kehitetystä metsänparannuslainasta. Siirtymä jatkuvaan kasvatukseen on samanlainen, pitkään kustannuksia aiheuttava toimenpide kuin 1900-luvun jälkipuoliskolla, metsänparannuksen lainoilla rahoitettu suometsien ojituksemme.

Myyntipuun hintaeroa tasaava jatkuvan kasvatuksen lainoitus voisi olla osa Metsämaa Suomen -tukipakettia, hieman muiden tukiaisten tapaan. Metsänparannusten tapaan laina-aika voisi olla 35 vuotta, missä ensimmäiset 5–10 vuotta olisivat vapaavuosia. Tuki olisi pääosaksi korkotukea.

Lainan vakuus olisi vahvin, minkä pankkitalous tuntee: maa itse. Lainojen myöhempi, vuotuinen takaisinmaksu sopisi jatkuvaan kasvatukseen –ja jatkuvasti tuloa tuoviin hakkuisiin.

Myyntipuun virta metsätaloudessamme pysyisi vakaana, jopa kiihtyisi. Se sopisi kasvavalle biotaloudelle.

Veli Pohjonen

Kirjoittaja on maatalous- ja metsätieteiden tohtori ja metsänhoitotieteen dosentti Helsingin yliopistossa.