Lukijalta: Ryssäviha ja humanismi ovat eri asioita – Neuvostokansan kestokyky kunnioitettava

Kiitän saamastani huomiosta Kymen Sanomien mielipidesivulla 8.9. Lähes kahdellasadalla matkallani itänaapurissa olen tehnyt ihmisistä lähes yksinomaan myönteisiä havaintoja. Olen niistä myös kirjoittanut. On tehtävä selvä ero itänaapurimme ihmisten ja valtion ja etenkin Leninin ja Stalinin terrorihallinnon välillä. Leninin, Stalinin ja Hitlerin hirmutöiden tuomitseminen on humanismia, ei ryssävihaa.

Neuvostokansan kestokyky Leninin joukkoterrorista Stalinin vainojen ja maailmansodan kautta reaalisosialismiin on todella kunnioitettava. Arvostettava on myös Stalinin luottamusta vuonna 1944 Mannerheimiin ainoana, joka kykeni irrottamaan Suomen sodasta ilman sisäisiä levottomuuksia, ellei suorastaan sisällissotaa.

Strategiset vaihtoehdot voivat lukijakohtaisesti jalostua uusiksi ajatusmalleiksi tai vapauttaa primitiivireaktioita. Katsotaan nyt kuitenkin tilannetta vuonna 1941. Tanskan, Norjan ja läntisen manner-Euroopan kannalta 1939–41 uhkakuvien ja sotatapahtumien järjestys oli päinvastainen kuin Suomessa. Saksan uhka oli siellä välitön. Se ulottui myös suurvalta Englantiin ja länsinaapuriimme Ruotsiin.

Leninin, Stalinin ja Hitlerin hirmutöiden tuomitseminen on humanismia, ei ryssävihaa.

Saarivaltakuntaa pommitettiin ja siellä pelättiin maihinnousua. Kokenut sotaratsu Churchill julisti hädissään: "Kommunismin rikoksista huolimatta menneet ovat menneitä. Kaikki Saksan viholliset ovat Englannin ystäviä, kaikki Saksan ystävät Englannin vihollisia." Kuitenkin Churchillin kuva niin natseista kuin kommunisteistakin oli lähellä Orwellin sikahirviöitä hänen teoksessaan Eläinten vallankumous.

Julkeasti painostettu Ruotsi antoi 8.7.1940 luvan saksalaisten kauttakululle ennen kuin Suomi antoi kauttakulkuluvan Neuvostoliitolle ja Saksalle. Ruotsi myi Saksalle sen sodankäynnille elintärkeää rautamalmia. Ei siksi, että Ruotsi olisi halunnut, vaan koska oli pakko. Suomelle Saksaakin suurempi uhka oli Neuvostoliitto, ja Saksan uhka vaihtuikin vuonna 1940–41 tueksi tuota välitöntä neuvostouhkaa vastaan.

Talvisodan heikentämän Suomen oli tartuttava ainoaan saatavissa olleeseen apuun. Se oli länsimaihin ja Skandinaviaan suuntautuneelle maamme johdolle erittäin vaikeaa. Yhteistyöhön ei lähdetty siksi, että Suomi olisi sitä halunnut, vaan koska oli pakko. Suomella ei miehitettynä olisi ollut mitään hyvää odotettavissa kummaltakaan diktatuurilta.

Pertti Huhtanen, Kotka