Näkökulma: Metsäteollisuudessa on aika suljetulle kierrolle – Yhteiskunnan linjaus metsäteollisuudelle on vaikuttavimpia puoleen vuosisataan

Metsäteollisuutemme lienee tyrmistynyt Korkeimman hallinto-oikeuden joulukuun 2019 päätöksestä evätä Kuopioon suunnitellun, maailman suurimman Finnpulp-sellutehtaan ympäristölupa. Samoin lienee tyrmistynyt myös pääosa suomalaisia metsätilallisia.

Yhteiskunnan linjaus metsäteollisuudelle on vaikuttavimpia puoleen vuosisataan.

Huoli ympäristöstä on toki suitsinut metsäteollisuuttamme ennenkin. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa tämän koki kainuulainen Pohjan Sellu -hanke. Uusi tehdas ei toteutunut. Oulujärven puhtauden puolustajat kaatoivat hankkeen.

Pohjan sellussa vahvistunut ympäristöhuoli laajeni Kuopiossa 2010-luvun jälkipuoliskolla megaluokkaan. Pro Kallavesi -liike käynnisti elokuussa 2018 kansalaisaloitteen, jonka tavoite oli pysäyttää Kallaveteen jätevettä päästävän Finnpulp-yhtiön hanke. Runsaan vuoden kuohunut aloite johti historian saatossa loogisen kielteiseen lopputulokseen.

Metsäteollisuus on ajautunut kiertotalouden kriisiin. Kiertotalous kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia, järveen tai mereen.

Suljetun veden kierrätyksen ajatus oli esillä metsäteollisuuden (Enso Gutzeit) ja Joensuun yliopiston vuoropuhelussa keväällä 1991, kun Enso Gutzeitin kehitysjohtaja, metsänhoitaja Yrjö Schildt oli saanut keväällä Australiasta, Tipperary-yhtymältä erikoisen selvityspyynnön. Australian yrittäjät pyysivät Suomelta neuvoa, miten he voisivat perustaa ympäristöherkälle alueelleen uuden sukupolven sellutehtaan niin, että jätevettä ei menisi paikallisiin vesistöihin ollenkaan.

Ratkaisuksi australialaisille esitettiin riittävän laajaa eukalyptuksen lyhytkiertoviljelmää, mihin sellutehtaan jätevedet johdettaisiin. Kasteltu lyhytkiertometsä tuottaisi samalla entistä tehokkaammin kuitupuuta viereiselle sellutehtaalle.

Kiertotalous kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia, järveen tai mereen.

Suomella oli 1980-luvulta kokemusta eukalyptuksen kastelumetsätaloudesta Sudanin pääkaupungista Khartumista. Annoimme silloin kehitysapua Sudanin metsähankkeeseen. Sen yhtenä osasena oli Khartumin vihreä vyö. Jäteveteen perustuvalla kastelulla kasvatettiin eukalyptusta kaupungin tuulisuojan vyöhykkeeksi.

Pohjois-Australian Tipperary selluhankkeelle tehtiin esiselvitys kesäkuussa 1991. Keskeinen kysymys oli analysoida puulajeja, kasvuolosuhteita ja viljelymaita. Lopputuloksena laskettiin montako hehtaaria valittua puulajia on viljeltävä, jotta sellutehtaan kaikki jätevedet haihtuvat viljelypuiden kautta taivaalle.

Tipperary -yhtymän yksityinen maatila oli kooltaan 928 000 hehtaaria. Se oli siihen aikaan Australian toiseksi suurin maatila. Luonnonmetsää tilalla kasvoi kohtalaisesti, mutta se ei riittänyt sellutehtaalle. Lisää metsää olisi pitänyt joka tapauksessa viljellä.

Suljetun kierron sellutehtaan tavoite olisi toteutunut, kun kastelumetsätalouden eukalyptusta olisi viljelty 3200 hehtaaria. Kasteluvedestä puolet olisi tullut sellun jätevetenä, puolet laimennusvetenä tehtaan viereisestä joesta.

Tipperary-yhtymän hanke ei edennyt käytäntöön. Yhtymä ajautui muista kuin maatilasyistä taloudellisiin vaikeuksiin ja myi maatilansa vuonna 2003. Sen jälkeen sellutehtaan ajatus ei ole ollut Tipperary-tiedonannoissa esillä.

Mullistavilla ajatuksilla on tapana muhia yli yhden sukupolven. Korkeimman hallinto-oikeutemme joulukuussa 2019 antama megaluokan päätös panee ajattelemaan, että suljetun kierron metsäteollisuuden kohta 30 vuotta muhineelle ajatukselle on nyt aika.

Veli Pohjonen

Maatalous- ja metsätieteiden tohtori, Metsänhoitotieteen dosentti Helsingin yliopistossa ja Metsätalouden energiatuotannon emeritusprofessori Joensuun yliopistossa, Kuusamo