Kolumni: ”Hei hei, kulta, hei hei”

Suomalaiset miehet eivät sano asioista, jotka muutenkin tiedetään. Ehkä joskus pitäisi, pohtii toimittaja Ville Toivonen.

Kolumni: ”Hei hei, kulta, hei hei”

Tapahtumasta on yli 23 vuotta, mutta muistan sen kuin eilisen. Elettiin alkutalvea 1995, ja vietettiin tätini 60-vuotisjuhlaa, jossa olimme isäni ja hänen vaimonsa kanssa.

Isäni intoutui illan aikana ottamaan lankomiehensä kanssa konjakkia ja humaltui jokseenkin voimakkaasti. Isä ei sylkenyt lasiin, mutta ei se myöskään ollut hänelle ongelma, eikä hänen humalakäyttäytymisestään ollut kenellekään haittaa.

Silti juuri tuona iltana olin isästä huolissani, tai oikeastaan koko seurueestamme. Alkutalven ilta kylmeni napakaksi pakkaseksi hyvää vauhtia, ja kotimatkalla isä alkoi nuokkua auton etupenkillä. Millä me saadaan isä perillä autosta sisään, kysyin huolissani hänen vaimoltaan. Isä oli 190-senttinen ja reilusti satakiloinen, itse olin 12 ja isäni vaimo pitkällä raskaana.

Jotenkin ukko joka tapauksessa saatiin hänen vaimonsa kanssa talutettua muutaman kymmenen metrin matka pihan poikki sisään heidän kotiinsa. Rötkäytimme hänet eteisen sohvalle, ja kun vedin kenkiä isäni jalasta, kuulin jotain, mitä en ollut koskaan kuullut.

— Sä olet hyvä poika.

Miksi ääneen kertomaan asioita, jotka muutenkin tiedetään.

Isä kuoli neljä vuotta sitten. Tiedän ja tiesin aina, että hän oli minusta ylpeä ja että olin hänelle tärkeä, mutta tuon enempää hän ei sitä koskaan sanonut ääneen. Pitää itse tietää miten asiat ovat, eikä odottaa, että joku tulee piirtämään kukkasia ainevihon kylkeen, isä sanoi monesti ammattiasioista puhuessamme. Ainakin haluan ajatella hänen eläneen saman ajatuksen mukaan myös henkilökohtaisemmissa asioissa.

Sellaisiahan suomalaiset miehet ovat, me suomalaiset miehet. Miksi ääneen kertomaan asioita, jotka muutenkin tiedetään.

Pari vuotta sitten kuoli kaukaisempi sukulaismies. Hautajaisissa puhui hänen poikansa, menestynyt nelikymppinen yritysjohtaja. Hän kertoi isänsä aina päättäneen heidän puhelunsa samalla tavalla. Koskaan puhelu ei ollut niin lyhyt tai kumpikaan heistä niin kiireinen, etteikö isänsä olisi puhelun päätteeksi lausunut ”hei hei, kulta, hei hei. Isä rakastaa sinua”.

Joissakin ikävaiheissa tapa oli aiheuttanut pojassa kiusaantuneisuutta. Isänsä hautajaisissa hän kuitenkin saattoi todeta, ettei hänen ole tarvinnut päivääkään miettiä sitä, rakastaako hänen isänsä häntä vai ei.

En minäkään sitä koskaan miettinyt oman isäni kohdalla, mutta en sano, etteikö sitä olisi ollut kiva joskus kuullakin. Ja ehkä isällekin olisi joskus pitänyt muistaa kertoa hänen olleen minulle rakas, vaikka hän sen varmasti tiesikin.

Kirjoittaja on Kaakon Viestinnän uutistoimittaja.

Luetuimmat

Kommentoidut