Kolumni: Kaveri elää jatkoajalla

Kimmo Seppälä

Kolumni: Kaveri elää jatkoajalla

Jälleennäkeminen on aina yhtä odotettu.

Matolla makaava koira nostaa päätään ja katsoo kohti. Koiran ilme on miltei ilkikurinen: tässä sitä vielä ollaan.

Koiran nousu on hidas. Kävellessään se huojuu hieman. Rotevasta uroksesta, äijästä, on tullut rotunsa metusalem. Ikäänsä ja pitkän elämänsä varrella sattuneiden, hengenvaarallisten kommellusten määrään nähden sen olemassa olo on ihme.

Sitä se ei tiedä itse. Koira ottaa hanakasti sormista makupalan.

Ihme on yhä ahne.

Harmaasusi kesyyntyi ihmisen kumppaniksi noin 15 000 vuotta sitten. Sudesta koiraksi kehittyneestä työtoverista on aikojen saatossa tullut perheenjäseneksi luettava lemmikki. Koiria ja myös kissoja inhimillistetään, mutta se ei ole eläinten syy. Eläimet eivät inhimillistä itseään. Ne ovat eläimiä.

Koirarotuja jalostetaan nykyään koirien terveyden kustannuksella. Lyhytkuonoisilla ja -kalloisilla koirilla on todettu hengitysteiden epämuodostumia. Nopeasti kasvavilla, suurilla koirilla on ilmennyt lonkkanivelten kehityshäiriöitä.

Koirat eivät jalosta toisiaan. Kun koira kärsii, niin ihmisen on syytä katsoa peiliin.

Koiria syytetään ympäristön kuormittamisesta, koska ne syövät lihaa sekä sellaisenaan että kuivamuonana. Teollisesti tuotettu koiranruoka valmistetaan lihantuotannon sivuvirroista kuten luujauhosta ja sisäelimistä.

Kenen suihin pihvit ja fileet päätyvät?

Kun on saanut osakseen koiran pyyteetöntä kiintymystä, niin ymmärtää uskontojen eläinuhrit: hyvällä on yritetty hyvittää omat pahat teot.

Minulle ei koskaan tule toista koiraa. Nykyinen on elämäni koira.

Nukkuvan koiran tassut käyvät ja kuono värisee, suusta pääsee pientä vikinää.

Kun koiraa ei enää ole, toivon näkeväni sen saman unen: koira ottaa ilmasta vainun ja pinkaisee juoksuun. Suuret korvat heiluvat ilmassa, melkein kuin koira lentäisi.

Uusimmat uutiset