Päätoimittajalta: Seinät nurin, koulu kaatuu

Kesäkuun alussa 50 vuotta sitten minulla oli jännät paikat. Pyrin oppikouluun. Parin päivän koepinnistelyjen ja tulosten odottelun jälkeen tiesin, että syksyllä aloittaisin Kotkan yhteislyseossa.

Yhteislyseo oli ollutkin ykkösvaihtoehtoni. Kotkassa oli valinnanvaraa, mutta haluamallani opinahjolla oli puoltavia ominaisuuksia. Ensiksikään en voinut ymmärtää, miksi tyttöjen ja poikien olisi pitänyt mennä eri kouluihin ainakaan vapaaehtoisesti. Toiseksi ajattelin, että valtion koulu kuulosti vakuuttavalta. Miten oikea koulu muka voisi olla yksityinen?

Katon yli juokseminen oli vain vähän järjettömämpää kuin välitunnin pinnaaminen sisällä.

Vähäpätöinen ei tainnut olla sekään seikka, että yhteislyseo oli ihan lähellä. Koulun kellon pirinä kuului kotipihalle asti.

Tosin jo monta vuotta ennen kuin siitä oli tullut Langinkosken koulu ja Langinkosken lukio ja ennen kuin pääsin sieltä ylioppilaaksi, olimme muuttaneet bussi- tai polkupyörämatkan päähän.

Nyt vanha kouluni on kivikasaa. Ei itketä.

”Lankkarin” purkaminen todistaa, että päinvastoin kuin usein väitetään, seinät ovat tärkeitä. Ei vanhaa kaadettaisi ja uutta rakennettaisi, ellei rakennuksella itsellään olisi väliä. Toinen asia sitten on, että joku voi yhä perustellusti kysyä, miksi uuden rakentaminen on taloudellisesti kannattavampaa kuin vanhan korjaaminen.

Tietysti kivikasaan häviää yhden jos toisen kotkalaisen historian aineksia ja henkilökohtaisten muistojen kannattelijoita. Kasan äärellä voi kertoa vaikka siitä, kuinka joinakin iltapäivinä luikimme ikkunoiden kautta kattoa pitkin siipirakennukseen. Tietenkin käytäviä ja portaita pitkin oli helpompi kulkea, mutta aina välillä piti antaa hulluudelle valta. Katon yli juokseminen oli vain vähän järjettömämpää kuin välitunnin pinnaaminen sisällä. Luokan kaappiin piiloutuminen tai sivurapussa kylmissään kyhjöttäminen ja välituntivalvojan väisteleminen oli maksavinaan vaivan. Ja kyllä koululaishullutukset myös opettivat jotain: aina ei tarvitse tehdä niin kuin kuuluu, ja jotain viatonta hölmöä voi harjoittaa vaikka hauskuuden takia.

50 vuotta sitten maailma oli toinen, myös koulumaailma. Juttelin juuri yhden ikätoverini kanssa aiheesta. Hän mietti, kuinka elämä olisi kulkenut, jos oppikoulun pääsykokeissa olisi tullut sössityksi.

Voi olla, että polku olisi koukannut jossain kohtaa takaisin samalle reitille. Kotka pääsi peruskoulun kokeilijaksi. Niinpä meidän ikäluokastamme muutamat, jotka jatkoivat oppikoulun sijaan kansakoulua ja kansalaiskoulua, aloittivat sittenkin lukion yhdessä meidän kokeet läpäisseiden kanssa.

Eikä sitten enää mennytkään kovin pitkään, että kaikki kävivät samaa peruskoulua yhdeksän ensimmäistä opintien vuottaan. Silloinen koulumullistus oli paljon suurempi kuin seinien tai toisten kaataminen.

Päivi Taussi Kirjoittaja on Kymen Sanomien vastaava päätoimittaja.

Osallistu keskusteluun

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.