Kolumni: Jalat eivät unohda

Luotan nykyään omiin jalkoihini enemmän kuin muihin ihmisiin.

Luottamukseni jalkoihini vahvistui kolutessani taas pitkästä aikaa Siltakylän Kokkovuoren lenkkimaastoja.

Ajankulun näkee maisemassa: pientareet ovat pusikoituneet ja soratien mutkia on oikaistu. Entisen ikimetsän paikalla ammottaa hakkuuaukio, mikä sekin puskee jo miehenmittaista pajua ja koivua. Lähdettä on pitkäksi kasvaneesta heinikosta enää turha hakea.

Kun aiemmin tutut metsiköt, rinteet ja kivikot näyttävät vierailta, polku ei meinaa löytyä vanhasta paikastaan.

Maamerkkejä on hävinnyt.

Minne on joutunut se miltei vaakatasossa maannut, kuiva ja kitukasvuinen männynkäkkärä, mikä hämärässä sai giljotiininterän alle painetun Ranskan kuningas Ludwig XVI:n ((1729–1765) hahmon? Hän huusi hätäänsä palokärjen äänellä, ihmisparka. Jopa jyrkän kallion väri näyttää vaihtuneen, aivan kuin kivi olisi ikääntyessään vaalentunut.

Kallion muhkurat tuntuvat kuitenkin tossun alla siltä kuin niiden päälle olisi astunut aiemminkin. Vielä pari askelta ja polku on jalkojen edessä, vaikka sitä ei äsken nähnytkään.

Paikallaan seisominenkin voi olla parasta ajanvietettä.

Jalat näkevät silmiä paremmin, jalat eivät erehdy eivätkä unohda.

Jalat tietävät oikean suunnan.

Jalkani eivät enää ole elämänsä kunnossa. Laskimovaivojen vuoksi jalkojani on operoitu, mutta ne eivät ole vieläkään sileät. Oireilua on yhä.

Satunnaiset kivut säikäyttelevät. Vaikka on jo enemmän vanha kuin nuori, niin ei haluaisi elää viimeisiä vuosiaan ilman jalkoja.

Sen sijaan, että pelkää jalkojensa pettämistä ja menettämistä täytyy yrittää nauttia niistä niin pitkään kuin ne vielä kantavat.

Omista jaloistaan nauttiminen voi kuulostaa oudolta, mutta se ei ole sen ihmeellisempää kuin käveleminen ja juokseminen.

Paikallaan seisominenkin voi olla parasta ajanvietettä.

Kun katson omaa vasenta jalkaani, en voi välttyä siltä ajatukselta, että kun puusta tehdään viulu, niin puu alkaa soida.

Mitä se tarkoittaa, kun jalka on kuitenkin aito?

Luetuimmat

Kommentoidut