Kolumni: Näkymätön kuvaaja

Sanomalehden valokuvaajana täytyy osata olla ihmisten tiellä. Työn luonteeseen kuuluu änkeä aina edeltä joka paikkaan ja kävellä jonon etunenässä. Tapahtumissa täytyy hakea paikkansa eturivin edestä, mielellään vielä vähän edempänä, ja joskus sitä löytää itsensä melkein keskeltä esitystä.

Täytyy toimia epämukavissa olosuhteissa ja säässä kuin säässä. Jos sattuu olemaan introvertti ja mukavuudenhaluinen, täytyy joka päivä astua ulos laatikostaan ja päättää toimia toisin kuin itselle olisi luontaista. Pitäisi olla näkymätön mutta silti niin lähellä että huomaamattomimmatkin hikihelmet haistaa.

Kuvien osuus valmiista jutusta on vähintäänkin puolet, miksi siis vähätellä.

Ulkona kentällä joudun joskus puolustamaan omaa työpanostani ja välillä tuntuu siltä että varastan kuvattavieni aikaa. Todellisuudessa en varasta toiselta, vaan ennemminkin annan omastani.

Tämä pitäisi useammin pitää mielessä, silloinkin kun kuulen itseni sanovan ”minä otan vain nämä kuvat” ja ”minä olen vain kuvaaja”. Kuvien osuus valmiista jutusta on vähintäänkin puolet, miksi siis vähätellä. Kuvien ottamiseen kuluu usein vähemmän aikaa kuin haastattelun tekemiseen, ja usein kuvaamista vielä vähän hoputetaan, milloin kenenkin toimesta.

Ja teemme me kuvaajat sitä itsekin. ”Ei tässä kauaa mene” on varmasti kajahtanut ilmoille yhden jos toisenkin kameran alapuolelta. Miksi me aliarvioimme omaa työtämme? Miksi minä koen toisen työn olevan omaani tärkeämpää? Pidän omaa työtäni hyvinkin merkityksellisenä, mutta silti huomaan toisinaan nöyristeleväni ja suostuvani katoamaan takaisin näkymättömyyteen.

Tekstin lukeminen on lukijalta aina tietoinen teko, kuvat räjähtävät lukijan naamalle tahtomatta. Tehtävä on liian vastuullinen, jotta sen voisi tehdä piilossa ja silmänräpäyksessä. Antakaa meille aikaa.

Linda Varoma Kirjoittaja on valokuvaaja

Kommentoidut