Kolumni: Kuka haluaisi juoda kahvia sonnat housussa?

Kolumni: Kuka haluaisi juoda kahvia sonnat housussa?

Olimme läheisemme luona hoivakodissa. Hoitajat avustivat häntä sängystä pyörätuoliin, koska oli tarkoitus siirtyä hänen huoneestaan yhteiseen kahvipöytään. Samassa tuoksahti ja kävi ilmi, että vaipassa oli tavaraa.

— Haluatteko, että vaihdamme nyt ennen kahvia, kysyivät hoitajat.

Mitä siihen vastaat, ettet tulisi vastanneeksi rumasti? Kun en millään kykene ymmärtämään, kuka haluaisi juoda kahvia sonnat housussa.

Ymmärrän tiukat hoitajamitoitukset, ymmärrän kiireen. Tiedän, että hoitajien työajasta iso osa kuluu ihan muuhun kuin varsinaiseen hoivaan.

Sen verran monessa hoivakodissa olen kuitenkin viime vuosina vieraillut, etten hyväksy kiirettä selitykseksi ihan kaikesta. Olen nimittäin nähnyt sellaisiakin paikkoja, joissa taatusti ihan yhtä kiireiset hoitajat saavat aikaan kiireettömän, lempeän ja asukkaita kunnioittavan ilmapiirin.

”Meillä on tapana toimia näin” periytyy hoitajasukupolvelta toiselle niin hyvässä kuin pahassa.

Sitä odotellessa, että joku keksii seuraavaksi ulkoistaa vaikkapa koulutuksen.

Kirjoitin kuusi vuotta sitten kolumnissani omasta tyhmistymisestäni. Siitä, kuinka monikaan asia ei mennyt minulla jakeluun. Yksi kolumnin kappaleista kuului näin:

”Kunnathan ovat viime vuosina ulkoistaneet yhä useampia toimintoja yritysten hoidettaviksi. Yhtälö ei mene jakeluun. Jos vaikkapa vanhustenhuolto on niin hyvää bisnestä, että yksityinen firma kykenee tekemään sillä voittoa, miksei kunta kykene?”

En tietenkään silloinkaan ajatellut, että vanhustenhuolto voisi olla — tai että sen pitäisi olla — kunnalle voittoa tuottava bisnes. Ja viime aikoinahan olemme saaneet huomata, mistä yksityiset hoitojätit ovat voittonsa puristaneet.

Sitä odotellessa, että joku keksii seuraavaksi ulkoistaa vaikkapa koulutuksen.

Luetuimmat

Uusimmat uutiset