KOLUMNI: Taakse jäivät nuoruuspäivät — Kotkan kaupunginteatterin ehdoton hitti ei ollut makuuni, mutta yksi sen ennustus toteutui

KOLUMNI: Taakse jäivät nuoruuspäivät — Kotkan kaupunginteatterin ehdoton hitti ei ollut makuuni, mutta yksi sen ennustus toteutui

Kotkan kaupunginteatterin ehdottomiin Kairon-hitteihin kuuluu musiikkinäytelmä Albatrossi ja Heiskanen. Sen ensi-ilta oli huhtikuussa 1992.

Minä en juuri innostunut esityksestä. En tietenkään pysty palauttamaan ikuisuuksien takaisia havaintoja mieleeni, mutta muistan, että show lähinnä ärsytti.

Se julistaa väistämättömän kohtalon.

Teatterin onneksi minä en ollut katsomassa sitä kriitikkona.

Moni muu nautti esityksestä. Albatrossi ja Heiskanen pysyi teatterin ohjelmistossa 3 vuotta 8 kuukautta, ja sen näki peräti 56 627 katsojaa. Se päihittää yleisömittarilla mitattuna kirkkaasti toisen pitkän ajan menestyjän: Maratontansseissa kävi 3 vuoden 4 kuukauden aikana 35 684 katsojaa.

Penseistä tunnelmista huolimatta yksi seikka Albatrossissa ja Heiskasessa kuitenkin sykähdytti. Kotkan poikii ilman siipii iski silloinkin sieluuni, sillä se julistaa väistämättömän kohtalon. Kun elää tarpeeksi kauan, on pakko todeta, että taakse jäivät nuoruuspäivät ja että niitä ei saa takaisin.

Muistan paljon, mistä nuorena haaveilin. Haaveilin muun muassa toimittajan ammatista.

Se haave toteutui. Ammatin sisällä kaikki ei kyllä aina ole mennyt niin kuin olisin toivonut, mutta sitä varmaan sanotaan elämäksi. Välillä on tullut henkisesti turpiin, mutta joskus on saanut hehkuttaa voittojakin.

Päivittäiset työt ovat nyt päättyneet.

Toimittajan työ on muuttunut. Muuttui se niihinkin aikoihin, kun tulin alalle.

Niin kuin edellisten sukupolvien ei kuulunut mestaroida, mitä meidän sukupolvemme piti tehdä, ei meidänkään kannata julistaa, mihin totuuksiin jäljelle jäävien on uskottava. Mutta lukijana toivon, että vastedeskään ei hoettaisi vain löysää kiinnostavuuden ylistystä. Toivon, että journalismissa yhä pidettäisiin tärkeänä myös olennaisten asioiden kertomista.

Kiitos kaikesta palautteesta, positiivisesta, negatiivisesta ja ylipäätään keskustelevasta. Yksi viimeisistä viesteistä oli marraskuun alkupäivinä saamani nimetön kirje. Tai oikeastaan ei ollut sitä kirjettäkään vaan ainoastaan sen liite, kopio erään uskonnollisen lehden jutusta. Se julisti eriävää mielipidettä taannoisen haastateltavani kertomukseen.

Kirjoittaja oli Kymen Sanomien kulttuuritoimittaja.